US-EU:n liitto Trumpin varjossa: Kätevyysavioliitto ilman yhteistä geostrategista visiota

Donald Trumpin toisen kauden myötä Yhdysvaltojen ja Euroopan suhde on muuttunut syvästi. Vielä muutama vuosi sitten transatlanttista liittoumaa liimasi yhteen yhteiset arvot: demokratia, ihmisoikeudet ja kollektiivinen turvallisuus. Nyt liitto muistuttaa kätevyysavioliittoa: pragmaattista järjestelyä, jossa molemmat osapuolet pelaavat omilla ehdoillaan, pysyvät omissa asioissaan ja eri osoitteissa, koska yhteinen visio puuttuu. Eurooppa imartelee Trumpia, toivoen kesyttävänsä hänen ”Amerikka ensin” -linjansa, mutta samalla pelkää menettävänsä sen, mitä ei voi korvata: Yhdysvaltojen sotilaallisen suojan. Trump vastaa samalla mitalla, manipuloiden ajoittaisilla kehuilla ja hyvillä sanoilla, mutta samalla hän kiristää kaupoilla, aseilla ja hyökkää Eurooppaa kohtaan keskeisissä puheissaan. Hän soimaa meitä enemmän kuin aikaisempia vihollisiaan. Miksi? Koska Euroopalla tuntuu olevan hänelle vielä paljon merkitystä. Hän ei imartele vaan sättii. Se kertoo kiinnostuksesta, vähän kuin vanhan pariskunnan jupinat.

Eurooppalaiset luulevat olevansa ovelia ja voivansa päihittää hänet hänen omassa pelissään, mutta ilman vahvaa yhteistä linjaa, erityisesti Kiinan suhteen, tämä imartelupolitiikka on vain ajanpeluuta, joka uhkaa jättää Euroopan vaikeaan paikkaan tulevassa geostrategisessa myrskyssä.

Kätevyysavioliiton ytimessä on kaupankäynti. Heinäkuun 2025 US-EU-kauppasopimus on tästä oppikirjaesimerkki: Eurooppa sitoutui ostamaan 750 miljardin dollarin edestä amerikkalaista energiaa ja investoimaan 600 miljardia Yhdysvaltoihin vuoteen 2028 mennessä, samalla avaten markkinoita ja ostamalla aseita. Vastineeksi Trump suostui rajoittamaan EU-tuotteiden tullit 15 prosenttiin, välttäen pelätyn 50 prosentin tariffisodan. Tämä on puhdasta diilipolitiikkaa. Eurooppa ostaa itselleen hengähdystauon, kun Venäjän energiapelistä irtautuminen kiristää taloutta ja tarvitsemme Yhdysvaltojen edes jonkinasteisen tuen Venäjän haistaessa verta ilmassa. Mutta hinta on kova: korkeammat energialaskut ja Yhdysvaltojen sotateollisuuden tukeminen tulevat rasittamaan eurooppalaista kuluttajaa. Sosiaalisessa mediassa sopimusta on juhlittu ”Amerikan voittona” ja moitittu ”Euroopan antautumisena”. Molemmissa näkemyksissä on totuutta, mutta totuus on myös se, että tämä on kulissiliitto ilman sydäntä.

Imartelu on tämän pelin polttoaine, mutta se on vaarallinen tie. Euroopan johtajat ylistävät Trumpin ”nerokkuutta” ja vetoavat yhteisiin arvoihin. He toivovat, että pehmeillä sanoilla vältetään pahemmat iskut: tullien nousu, NATO-tuen hiipuminen tai tiedusteluyhteistyön katkeaminen. Trump osaa kuitenkin pelin yhtä hyvin, heittäen takaisin kehuja ”vahvoista kumppaneista” samalla kun pitää kiristyskortteja hihassaan. Eurooppalaiset kuvittelevat olevansa ovelia, ikään kuin voisivat pelata mestaria hänen omassa pelissään. Mutta Niccolò Machiavelli varoitti ”Ruhtinaassa” imartelun vaaroista: se on ”tuhohyönteinen”, joka sokaisee johtajan ja heikentää päätöksentekoa. Johtajien kummallakin puolella Atlanttia olisi syytä ympäröidä itsensä totuuden puhujilla, sillä vain molemminpuolinen rehellisyys pitää vallan vakaana.

Euroopan imartelu ei rakenna luottamusta vaan luo hovietiketin, jossa todelliset erimielisyydet, kuten tulkinnat Kiinan nousun uhkaavuudesta lakaistaan maton alle. Eurooppa ei ole valmis kohtaamaan Kiina-haastetta. Yhdysvallat taas ei näe Venäjää veroisenaan, ei vihollisuuden arvoisena eikä edes, nyt syksyllä, kumppanuuden kannalta merkityksellisenä. Yhteinen visio on kadoksissa, koska yhdistävä perivihollinen ei ole sama ja yhteinen. Liittosuhde uhkaa näivettyä puhtaaksi kaupankäynniksi, ja sekin saattaa olla vaikeaa. Euroopan halutaan ostavan aseensa Yhdysvalloista, mutta Eurooppa haluaa järkisyistä satsata omaan puolustusteollisuutensa.

Hannah Arendt täydentää Machiavellin imartelupolitiikan kritiikkiä esseessään ”Valehtelu politiikassa”. Hän näkee imartelun ja muun manipulatiivisen puheen poliittisen valheen muotona, joka korvaa todellisuuden kiiltokuvalla erityisesti autokratioissa ja alistussuhteissa. Kun politiikka muuttuu imarteluksi ja peliksi, se menettää kykynsä kohdata tosiasioita. Euroopan ja Yhdysvaltojen näennäinen flirtti peittää alleen syvän ongelman: yhteisen vision puutteen. Kiina on tästä räikein esimerkki. Trumpin aggressiiviset tullit ja teknologiarajoitukset törmäävät Euroopan varovaiseen linjaan, joka tasapainoilee taloudellisen riippuvuuden (esimerkiksi harvinaisten maametallien) ja ihmisoikeuspuheen välillä. Ilman yhteistä näkemystä Kiinan globaalista roolista liitto on kuin korttitalo, kaunis päältä, mutta hauras paineen alla.

Yksi paikka, jossa realiteetit voisivat tuottaa konkreetista yhdessä tekemistä, on Arktinen alue. Arktis tarjoaa vakuuttavan yhteisen vision Yhdysvalloille ja EU:lle yhdistämällä Venäjän ja Kiinan muodostamat uhat yhdeksi geopoliittiseksi prioriteetiksi, joka edistää transatlanttista yhtenäisyyttä. Venäjän laajan arktisen rannikon militarisoiminen yhdistettynä Kiinan ”Polaarisen silkkitien” investointeihin ja kaksikäyttöteknologioihin luo yhteisen haasteen: kriittisten resurssien, merireittien ja Naton pohjoisen sivustan turvaaminen yhä syvenevää Kiinan ja Venäjän kumppanuutta vastaan. Yhtenäinen Yhdysvaltain ja EU:n lähestymistapa voisi hyödyntää yhteistä pelotetta tehostetun valvonnan ja jäänkestävien voimavarojen avulla, monipuolistaa resurssien saatavuutta taloudellisen painostuksen torjumiseksi ja käyttää Natoa ja Arktista neuvostoa kaltaisia rakenteita vastustajien eristämiseen samalla edistäen järkevää alueen hallintoa. Huolimatta haasteista, kuten EU:n erilaisista prioriteeteista ja Yhdysvaltain alisijoittamisesta, tämä visio yhdistää Yhdysvaltain Kiina-huolenaiheet Euroopan itäisiin turvallisuustarpeisiin, tehden Arktisesta strategisen avainalueen transatlanttiselle yhtenäisyydelle. Mutta tämäkin on vaikeaa. Pohjolan maat ovat halunneet realiteettien vastaisesti pitää Arktisen geopolitiikan ulkopuolella. Kiinan geoekonomiseen ylivaltapeliin on kyllä havahduttu Euroopassa, mutta geostrateginen ajattelu on vielä “kehittyvää”, ja Eurooppa mieluummin kääntää katsettaan pois. Trumpin puheet Grönlannista eivät helpota Euroopan tuskaa, vaikka ne pakottavat sijoittamaan alueen puolustukseen.

Euroopan pelko on aitoa. Yhdysvallat kattaa yhä 80 prosenttia Naton sotilaallisesta
voimasta, ja sen energiatuonti on elintärkeää Venäjän kaasusta irtautuneelle Euroopalle. Trumpin uhkaukset – Naton rahoituksen leikkaaminen tai jopa vetäytyminen -pitävät mantereen varpaillaan. Trump tietää tämän. Hän imartelee, kun on tarpeen, mutta pääsääntöisesti hän kertoo Euroopalle, mitä me voimme menettää, jos emme suostu hänen peliinsä. Kyselyt osoittavat, että Trumpin suosio Euroopassa on pohjamudissa, vain Putinin varjossa. Silti Eurooppa ei voi vain imarrella itseään ulos ahdingosta. Machiavelli muistuttaisi, että vahva johtaja rakentaa liittoumia totuuden, ei mielistelyn varaan. Arendt lisäisi, että ilman faktoihin perustuvaa politiikkaa liitto muuttuu pelkäksi kulissiksi, joka sortuu ensimmäiseen kriisiin.

Ratkaisu ei löydy imartelusta vaan visiosta. Euroopan on määriteltävä selkeä linja, erityisesti Kiinan suhteen: yhteiset teknologia-allianssit, toimitusketjujen hajauttaminen ja vastaus Kiinan infrastruktuurivaltauksiin voisivat yhdistää Yhdysvallat ja Euroopan. Samalla Euroopan on vahvistettava omaa selkärankaansa: puolustusmenot ovat nousseet 2 prosenttiin BKT:stä, tavoitteet kovan turvallisuuden osalta ollessa 3,5 prosentissa, ja Indo-Tyynenmeren kauppasuhteet laajenevat. Tämä ei riitä, jos Yhdysvallat jää ulkopuolelle. Tarvitaan molemminpuolista sitoutumista, joka nojaa arvoihin mutta tuottaa konkreettisia tuloksia: turvallisuutta, talousvakautta ja teknologista etumatkaa.

Tämä on transatlanttisen liiton stressitesti. Historia osoittaa, että liittoumat taipuvat, mutta harvoin murtuvat. Ajatelkaa de Gaullen NATO-riitoja tai Irakin sodan säröjä. Euroopan on kuitenkin lakattava luulemasta, että se voi pelata Trumpia hänen omassa pelissään. On mentävä realiteettipohjaisesti eteenpäin. Imartelu ei korvaa visiota. Se on loppujen lopuksi pelkkää alamäen mikromanagerointia ja silottelua. Ilman yhteistä visiota US-EU-suhde jää kätevyysavioliitoksi, joka palvelee päivän diilejä mutta jättää maailman kahtia jakautuneena, lännen ollessa hajanainen ja Kiinan ja muiden noustessa varjoissa.

Onko länsi valmis rakentamaan yhteisen linjan, vai jatkammeko korttitalon pystyssä pitämistä? Kai tämä kysymys olisi yhden huippukokouksen arvoinen, vaikka pelkäisimmekin sen paljastavan jakolinjat ylittämättömäksi kuiluksi. Ainakin tietäisimme totuuden.

– Mika Aaltola