Kolmas Persianlahden sota: Amerikka yksin

Yhdysvallat johti taitavasti rakennettua 42 maan koalitiota. Yli 800 000 sotilasta, joista Yhdysvaltojen osuus yksin oli huippuvahvuudeltaan noin 540 000. Amerikkalainen teknologia oli ylivertaista, logistiikka moitteetonta, diplomatia mestariluokkaa. Operaatio Desert Storm murskasi Irakin armeijan kuudessa viikossa Kuwaitin vapauttamiseksi. Se ei ollut pelkästään sotilaallinen voitto. Se oli demonstraatio maailman uudesta järjestyksestä.

Clausewitz kirjoitti, että tehokas sota tai puolustus on toimivan politiikan jatkamista muilla keinoin. Desert Storm oli molempia yhtä aikaa: sota ja politiikka sulautuivat soimattomasti. Yhdysvallat rakensi laajan koalition, koordinoi sen toiminnan ja vei sen läpi YK:n mandaatilla. Se oli kahdenlaista voimaa, sotilaallista ja moraalista, jotka vahvistivat toisiaan. Myytti Yhdysvaltojen maailmanvallasta syntyi. Se kesti vuosikymmeniä.

Vuonna 2003 Irak palasi kartalle toisessa Persianlahden sodassa, mutta luonteeltaan kovin erilaisena. Sodan päämäärä oli jo epämääräisempi. Irakin joukkotuhoaseet ja kaukaa haettu linkki syyskuun 11 päivän terrori-iskuihin. Saddam kaatui jälleen nopeasti tehokkaassa operaatiossa. Mutta sen jälkeen alkoi jotain, johon ei oltu varauduttu: hajonneen valtion tyhjiö, kapinaliike, joka kasvoi suoraan miehityksen virheistä. Koalitiokin oli ohut. Ranska ja Saksa jäivät sivuun. Atlanttinen yhtenäisyys alkoi halkeilla. Desert Stormin universaali legitimiteetti ei enää toistunut.

Afganistan opetti loputkin. Kaksi vuosikymmentä, kaksi tuhatta miljardia dollaria, tuhansia sotilaita. Elokuussa 2021 Taliban palasi valtaan muutamassa päivässä. Se ei ollut pelkästään sotilaallinen tappio. Se oli signaali siitä, millä ehdoilla Yhdysvallat sitoutuu ja miten se hylkää ne, joihin se on luonut riippuvuuden. Kabul elokuussa 2021 jäi mieliin heikkoutena, johon muut suurvallat alkoivat liittää heikkoutta ja nähdä omia voimapoliittisia mahdollisuuksia. Se oli myös hetki, jolloin Putin päätti aloittaa sodan Ukrainaa vastaan.

Ukraina toi uuden ulottuvuuden. Länsimaiset aseet auttoivat. Mutta ne eivät enää ratkaisseet tilannetta. Ukrainalaiset pitävät puoliaan omalla innovatiivisella kyvyllään: halvat FPV-dronet korvaavat kalliin aseet, meritaktiikka uudistuu omavaraisesti, elektroninen sodankäynti kehittyy nopeammin kuin ulkopuoliset kumppanit ehtivät seurata. Desert Stormin lupaus, lännen teknologinen ylivoima ratkaisee, ei toistunut samassa muodossa Ukrainan sodan logiikassa. Sota on palannut teolliseen kulutukseen, inhimilliseen sinnikkyyteen ja adaptiiviseen oppimiseen. Yhdysvaltojen aseistuksen pelote on edelleen todellinen, mutta sen ylivertaisuuden aura on ohentunut. Tämä johtaa vaaroihin. Viholliset voivat olla pahiksia, mutteivat ne ole tyhmiä.

Samaan aikaan liittolaisuustaidot ovat ruostuneet. NATO on edelleen olemassa rakenteena, mutta sen sielu on koetuksella. Trump-hallinnon toinen kausi on tuonut transatlanttisiin suhteisiin jotain uutta: epäilyksen. Eurooppalaiset kysyvät, onko artikla 5 enää pyhä. Koalition kokoaminen vaatii luottamusta. Luottamus vaatii johdonmukaisuutta. Johdonmukaisuus on juuri se ominaisuus, joka on viime vuosina vähentynyt. Kolmannen Persianlahden sodan kohdalla edes Trumpin hallinto ei kykene selkeästi artikuloimaan sodan päämääriä. Liitokuntaa ei koottu, liittolaisia ei edes informoitu. Politiikan ollessa rikki menestys taisteluissa ei välttämättä ennakoi voittoa. Kuten Vietnamissa, jossa Yhdysvallat voitti kaikki taistelut, sota saatetaan hävitä.

Washingtonissa on samanaikaisesti käynnissä strateginen kokeilu: voitaisiinko Venäjä irrottaa Kiinasta, tehdä siitä kumppani tai ainakin neutraali toimija? Ajatus ei ole geopolitiikan logiikassa absurdi. Nixon meni Kiinaan eristääkseen Neuvostoliiton. Mutta todellisuus on ollut kylmä. Venäjä ei ole kiinnostunut muuttumaan läntisen järjestyksen rakentajaksi. Se on kiinnostunut vaikutuspiirinsä palauttamisesta ja lännen hajoamisesta.

Kokeilu on tähän mennessä epäonnistunut ja heikentänyt Amerikan uskottavuutta juuri siellä, missä sitä eniten tarvitaan. Iranissa Yhdysvallat on klassisessa strategisessa dilemmassa: halutaan lopettaa, mutta ei tiedetä miten, ilman että häviää. Iskut ydinlaitoksiin, joukkojen lisääminen alueelle ja samaan aikaan puhe de-eskalaatiosta. Tämä ristiriita ei ole irrationaalinen. Se kertoo, että asemapeli jatkuu, vaikka lopputulos on auki. Mutta juuri se poistumispolku, johon tarvittaisiin koalitio- ja neuvottelukyvykkyyttä, on ruostunut eniten.

Yhdysvallat on edelleen maailman voimakkain sotilasmahti kalleimmilla asejärjestelmillä. Tämä ei ole kiistakysymys. Mutta erikoisasema on eri asia kuin raaka voima. Se on kyky muokata kansainvälistä järjestystä omien arvojensa ja intressiensä mukaan. Se vaatii teknologiaa, legitimiteettiä ja johdonmukaisuutta yhtä aikaa. Jokainen vetäytyminen ja jokainen liittolaisten epäilys on ollut askel poispäin maailmaanvallan huipulta. Ei kertaromahdus. Hidas eroosio, kohti ”Amerikka yksin”- asemaa.

– Mika Aaltola