Turvallisuutta ei rakenneta juhlapuheilla

Eurooppa elää sotien aikakautta, mutta sen ulkopolitiikka takertuu yhä toiveajatteluun ja riskien kaihtamiseen. Strategian korvaa iskulause, ja juhlapuhe syrjäyttää suunnan. Nyt tarvitaan uudenlaista realismia – ja määrätietoista turvallisuuspolitiikkaa, joka ei pelkää todellisuutta vaan varautuu siihen.

Eurooppa on ajautunut keskelle sodan aikakautta eikä kyse ole vain Ukrainasta. Venäjän hyökkäyssota ja sen pitkäkestoinen luonne paljastavat syvemmän ongelman: eurooppalaiset eivät ole olleet valmiita kohtaamaan todellisia uhkia. Sen sijaan linjaukset ovat perustuneet riskien välttelyyn, juhlapuheisiin ja toiveajatteluun, ei määrätietoisiin strategisiin valintoihin.

Kylmän sodan päättymisen jälkeen Eurooppa alkoi etääntyä siitä, mikä sen olisi pitänyt olla: pelotepolitiikasta, liittolaissuhteiden vaalimisesta ja oman suojan maksimoinnista huolehti voima. Syntyi kulttuuri, jossa ulkopolitiikka kutistui arvojen signaloinniksi ja maabrändin kiillottamiseksi. Strateginen realismi korvattiin moraalisella esimerkillä, jonka tehokkuus jäi kyseenalaiseksi silloin, kun maailma alkoi jälleen kovettua.

Venäjän hyökättyä Ukrainaan monet eurooppalaiset johtajat takertuivat iskulauseisiin kuten “Ukraina ei saa hävitä” ja “niin kauan kuin tarvitaan”, mutta mitä tämä oikeastaan tarkoitti? Usein se ei tarkoittanut strategista visiota, vaan halua lykätä vaikeita valintoja. Eurooppa tuki Ukrainaa mutta samaan aikaan osti energiaa Venäjältä ja korosti tarvetta luoda Putinille perääntymispolku. Käytännössä tämä tarkoitti eskalaation pelossa tehtyä pidättäytymistä, ei johdonmukaista pyrkimystä voittoon.

Tässä onkin Euroopan ulkopolitiikan keskeinen kompastuskivi eli strateginen epäröinti. Se, että vältellään konfliktia hinnalla millä hyvänsä, ei tuo rauhaa vaan houkuttelee aggressiota. Sota ei pysähdy juhlapuheisiin, eikä turvallisuutta rakenneta pelkän toivon varaan. Tarvitaan toimintaa, resursseja ja kykyä tehdä vaikeita päätöksiä ajoissa.

Tämä ei koske vain Ukrainaa, vaan koko Eurooppaa. Euroopan turvallisuusympäristö on muuttunut perustavanlaatuisesti ja myös Yhdysvaltojen rooli muuttuu. Tulevina vuosina Euroopan on otettava enemmän vastuuta omasta puolustuksestaan ja tehtävä se ilman harhakuvia siitä, että “kyllä Amerikka meidät aina pelastaa”. Valkoisen talon käytävillä otetut poseerauskuvat eivät vakuuta, mikäli Eurooppa ei ole valmis tekemään omaa osaansa.

Myös Suomessa tämä uusi todellisuus on otettava vakavasti. Meidän on kohdattava se tosiasia, että laajempi sota Venäjän kanssa ei ole enää kaukainen teoreettinen uhka. Se on mahdollinen ja juuri siksi siihen on varauduttava nyt. Tämä tarkoittaa määrätietoisia investointeja puolustukseen. Nato-jäsenyytemme ei ole vain poliittinen status, vaan konkreettinen väline oman ja liittolaistemme turvallisuuden takaamiseksi. Suomi voi ja sen tulee olla koko Pohjois-Euroopan puolustuksen selkäranka mutta se vaatii suorituskykyjä, päätöksiä ja halua kantaa vastuuta myös muiden tukemisesta.

Maantieteellinen asemamme tekee meistä keskeisen selkänojan Itämeren ja arktisen alueen turvallisuusarkkitehtuurissa. Toisaalta on lyhytnäköistä ajatella, että tämä rooli voidaan täyttää olemalla vain “hyvä Nato-maa”. Meidän on aktiivisesti johdettava sitä työtä, jossa Suomea, Ruotsia ja Norjaa ei tarkastella erillisinä, vaan yhtenä alueellisena kokonaisuutena – puolustuksellisesti, logistisesti ja operatiivisesti.

Toiseksi meidän on vaalittava henkistä kriisinkestävyyttä. Yhteiskunnan turvallisuus ei ole vain aseita ja joukkoja vaan myös kestävyyttä kohdata vaikeita asioita rehellisesti. Turvallisuus on tunnetta, joka syntyy siitä, että päättäjät puhuvat totta ja että kansalaisilla on syytä luottaa yhteiskunnan resilienssiin. Panssarit suojelevat rajoja, mutta henki suojaa selkärankaa. Kylmän sodan jälkeen opimme elämään ilman pelkoa sodasta. Nyt meidän on opittava elämään varautumisen kautta ilman lamaannusta. Tämä ei tarkoita pelon lietsontaa, vaan ajattelutapojen muutosta tavalla, jossa ymmärretään, että varautuminen on rauhan edellytys eikä sen vastakohta.

Kolmanneksi, on irtauduttava ajattelusta, jossa Euroopan turvallisuus nähdään vain reaktiivisena prosessina. Jos olemme aina askeleen jäljessä, emme koskaan johda, vaan seuraamme. On rakennettava oma strateginen ajattelu siitä, mitä turvallisuus tarkoittaa 2030-luvulla. Varsinkin silloin, kun Ukrainan sota on ehkä päättynyt, mutta maailmanjärjestys edelleen auki. Tällöin tarvitaan jo valmiiksi rakennettua suojaa, ei kiireellä kyhättyä.

Turvallisuuspolitiikan ydin ei voi olla reaktiivista epävarmuuden hallintaa, vaan ennakoivaa järjestyksen rakentamista. Meidän on valittava, haluammeko olla muuttuvan maailman passiivisia sivustakatsojia vai aktiivisia suunnan näyttäjiä. Aika, jolloin juhlapuheet riittivät, on ohi. On tehtävä vaikeita valintoja nyt, jotta emme joutuisi mahdottomien valintojen eteen myöhemmin. Suomen on katsottava avoimesti tulevaa sotilaallista uhkaympäristöä ja varauduttava siihen. Ei siksi, että sota olisi väistämätön, vaan siksi, että rauha ansaitsee tuekseen voimaa, vakautta ja strategista selkärankaa. Juuri nyt tarvitaan rohkeutta tehdä päätöksiä, joiden merkitys mitataan vasta vuosien kuluttua mutta joiden puute tuntuisi jo huomenna.

– Mika Aaltola