Trumpin “aselepo” oli klassinen valtanäytelmä – Euroopan on aika olla strateginen toimija

Donald Trumpin välittämä “aselepo” Iranin ja Israelin välillä ei ollut rauhanteko. Se oli näyttämöllistetty voimapolitiikan performanssi – nopea ja dramaattinen, mutta sisällöltään ohut. Trump saapui Eurooppaan Naton huippukokoukseen tulitauko mukanaan ja markkinoi sitä diplomaattisena ihmeenä. Todellisuudessa kyseessä oli tutun kaavan mukainen valtaesitys, jonka juuret ulottuvat aina antiikin ajoista nykypäivän geopolitiikkaan: vahvat tekevät mitä voivat ja heikot saavat tyytyä rooliinsa sivustaseuraajina.

Trumpin tapauksessa kyse ei ole sattumasta. Hän on mestari luomaan vaikutelman toiminnasta, jossa hänen oma asemansa nousee keskiöön samalla kun monimutkaiset kansainväliset suhteet kutistuvat ohi kiitäviksi välähdyksiksi. Iranin ydinlaitosten tuhoaminen oli fyysinen teko, mutta ennen kaikkea osa suurempaa symbolista peliä. Pelin säännöt eivät koskeneet kestävää rauhaa, vaan henkilökohtaisen maineen ja kansallisen hyödyn tavoittelua. Yleisönä: amerikkalaiset äänestäjät, epävarmat eurooppalaiset liittolaiset ja odottavat kilpailijat Moskovassa ja Pekingissä.

Trumpin esityksessä jokaisella osapuolella oli roolinsa. Iranille näytettiin musertavan voiman uhkaa. Israel asetettiin tilaan, jossa sen oli pakko myöntyä ulkopuoliseen “välittäjään”. Entä Trump itse? Hän sai esittää rooliaan rauhantuojana – ainoana, joka kykenee pysäyttämään sodan, vaikka kyse olisikin vain tauosta. Tämä ei ole poikkeus vaan sääntö hänen ajattelussaan: rauha ei ole prosessi, vaan tilannekohtainen vaihdanta, joka nostaa hänen omaa arvovaltaansa.

Tämä näytelmä rakentuu klassisten tunteiden varaan: pelko, kunnia ja etu.

Pelko: Iran pelkäsi, ettei se kestä uutta iskua. Israel pelkäsi jäävänsä yksin. Tässä pelossa Trump saattoi toimia ohjaajana – ei rauhan rakentajana, vaan kriisin isännöijänä.

Kunnia: Trumpin diplomatia on yksisuuntaista. Häntä kiinnostaa vain se, mikä kasvattaa hänen henkilökohtaista mainettaan. Hän etsii roolia, jossa hän voi yksin väittää saavansa aikaan sen, mihin kukaan muu ei pysty.

Etu: Yhdysvaltojen politiikka Trumpin johdolla ei enää perustu pysyviin liittosuhteisiin, vaan opportunistisiin siirtoihin. Jokainen päätös punnitaan sen perusteella, mitä se antaa juuri nyt – ei sen perusteella, mitä se rakentaa pitkällä aikavälillä.

Trumpin viesti Naton huippukokouksessa tulee olemaan selvä: Euroopan on kannettava suurempi taakka ja oikeastaan mieluiten koko taakka. Yhdysvaltojen turvatakuut eivät ole enää itsestäänselvyys, vaan Trumpin hallinnon mielestä ne ovat neuvoteltavissa oleva sopimus, jonka arvo riippuu sen hetkisen hyödyn mittareista. Viidennen artiklan taustalla oleva periaate – hyökkäys yhtä vastaan on hyökkäys kaikkia vastaan – ei ole enää kiveen hakattu, vaan Trumpin mukaan tilannekohtainen.

Iranin ja Israelin välinen aselepo esitetään todisteena siitä, että yksipuoliset, vahvuuteen perustuvat ratkaisut toimivat paremmin kuin perinteiset monenväliset järjestelmät. “Totelkaa Yhdysvaltoja, niin saatte rauhaa” on Trumpin sanaton viesti. Mutta rauha, jota tarjotaan, ei ole todellista rauhaa – se on hengähdystauko, operatiivinen tauko, jonka aikana voimasuhteet järjestellään uusiksi. Se on nimellinen rauha, ei pysyvä ratkaisu.

Trumpin aikakaudella Yhdysvallat ei sido itseään pitkäkestoisiin konflikteihin ja vastapuoli tietää tämän. Myös Venäjä tietää, että Yhdysvallat voi vetäytyä, jos sota käy Trumpille liian kalliiksi tai jos hänen kunniansa on vaarassa. Tämä on Yhdysvaltojen strateginen akilleenkantapää, joka tekee siitä manipuloitavan.

Eurooppa ei voi jäädä pelkäksi tarkkailijaksi tilanteessa, jossa turvallisuusympäristö murenee. Trumpin viesti horjuttaa transatlanttista pelotetta entisestään. Venäjä ja Kiina seuraavat tätä tilannetta tarkasti mutta eivät peläten, vaan laskelmoiden. Heille Trump ei ole uhka vaan mahdollisuus: epävakaa mutta hallittavissa oleva tekijä.

Ja silti – paradoksaalisesti – Trump kokee itse nousseensa uuteen johtaja-asemaan. Hän käytti voimaa Putinin liittolaista vastaan. Hän esiintyy nyt ikään kuin Zelenskyin kaltaisena rauhan ja sodan mestarina. Mutta hän ei ole sitä. Hän on näyttelijä, joka käyttää ulkopolitiikkaa oman karismansa lavasteena.

Olipa Naton kokouksen lopputulos mikä tahansa, se jättää jälkeensä epävarmuuden. Onko Yhdysvallat enää sitoutunut Euroopan puolustamiseen juuri kun maailma siirtyy uuteen jakolinjojen aikaan? Trump yrittää käyttää tätä hetkeä henkilökohtaisena kunniakierroksenaan. Hän odottaa julkista mielistelyä, ja jakaa huomiotaan niille eurooppalaisille johtajille, jotka tarjoavat eniten julkista kunniaa.

Mutta Euroopan on nyt valittava: jatkammeko pelkoa, myöntyvyyttä ja sivustaseuraamista vai siirrymmekö rooliin, jossa emme ole enää pelinappuloita vaan strategisia toimijoita?

Thukydideen sanoin: jokaisen rauhanjulistuksen taustalla piilee uusi voiman järjestys. Eurooppa ei saa alistua historiankirjoituksen alaviitteeksi, jossa se ”kärsi mitä oli pakko”. Meillä on mahdollisuus valita toisin. Emme voi enää elää illuusiossa, jossa tauko sodassa on yhtä kuin rauha. Se ei ole strategia vaan alistumista Trumpin show’hun.

Nyt on aika toimia. Euroopan on lakattava reagoimasta ja alettava toimia omana strategisena subjektinaan.

– Mika Aaltola