Suurvaltojen pelilauta kuumenee – Iranin, Israelin ja Yhdysvaltojen konflikti paljastaa enemmän kuin äkkiseltään näkyy

Lähi-idässä on jälleen syttynyt konflikti, joka ei ole pelkästään alueellinen vaan osa laajempaa kansainvälisen järjestyksen kamppailua. Se kertoo maailmasta, jossa säännöt ovat koetuksella, mutta jossa vahvuus ja arvot voivat edelleen kulkea käsi kädessä.

Kun Israel ja Yhdysvallat iskivät Iranin sotilaallisiin kohteisiin, kyse ei ollut vain vastauksesta yksittäiseen uhkaan. Kyse oli muistutuksesta: vapaiden yhteiskuntien on tarvittaessa kyettävä puolustautumaan – myös määrätietoisesti ja yhdessä. Taustalla ei ole vain Lähi-idän vanha vihamielisyys, vaan globaali jakolinja, jossa autoritaariset valtiot, kuten Iran, pyrkivät murentamaan kansainvälisen järjestyksen perustuksia.

Iranin hallinto ei ole pelkästään ongelma Lähi-idässä. Sen vallankumouskaarti, tiedusteluelimet ja uskonnollinen johto muodostavat äärimmäisen ideologisen, väkivaltaan valmis olevan koneiston, jonka vaikutus ulottuu paljon oman rajojen ulkopuolelle. Yhtä lailla Iranin tuki Hamasille, Hizbollahille, huthikapinallisille ja muille aseellisille toimijoille ei ole vain strategista tasapainottelua vaan systemaattista epävakauden vientiä.

Toiminta on samalla suunnattu suoraan Israelia vastaan. Iranin ”vastarinnan akseli” ei ole puolustusliitto vaan hyökkäyksen työkalu, joka uhkaa alueellista turvallisuutta ja pyrkii eliminoimaan Israelin valtion olemassaolon oikeutuksen. Tämä on se ideologinen juonne, jota ei voi peittää puheilla ”tasapuolisista” tulkinnoista.

Iranin ydinaseohjelma on jatkunut vuosia, ja se on kulkenut käsi kädessä maan valtapolitiikan ja aggressiivisen retoriikan kanssa. Nyt, kun Israel ja Yhdysvallat ovat iskeneet Iranin ydinohjelman ja ohjuskyvykkyyden kannalta keskeisiin kohteisiin, ollaan tilanteessa, jossa Teheran todennäköisesti kiihdyttää ydinasepyrkimyksiään. Se kokee itsensä haavoittuneeksi ja etsii pelotetta. Vihollisuudet eivät ole myöskään kadonneet vaan pikemminkin tauonneet. Satelliittikuvien perusteella Iran on jo aloittanut raivaustyöt ydinaselaitoksillaan, mikä viittaa siihen, että maa pyrkii palauttamaan kyvykkyytensä nopeasti.

Israelin sisäinen tilanne on sekin vaikea. Pääministeri Benjamin Netanjahun hallinto on tehnyt kiistanalaisia ratkaisuja, erityisesti oikeusjärjestelmän uudistusten ja Gazan siviilien tilanteen osalta. Kritiikki on perusteltua, mutta Israelin puolustusoikeus ei riipu yksittäisen hallituksen toimista. Israelin valtio on Lähi-idän ainoa toimiva demokratia. Se on yhteiskunta, jossa äänestetään, jossa hallituksia kaatuu ja jossa vapaalla medialla on tilaa.

Se on myös yhteiskunta, joka on jatkuvan eksistentiaalisen uhan alla. Israel ei voi sivuuttaa Iranin järjestelmällisiä valmisteluja sen tuhoamiseksi. Iranin äärimmäinen johto ei piilottele tavoitteitaan, joiden mukaan Israel on ”syöpäkasvain”, joka on poistettava. Tässä todellisuudessa puolustus ei ole valinnaista, se on olemassaolon edellytys.

Yhdysvaltojen osallistuminen iskuihin Iranin sotilaallista infrastruktuuria vastaan oli merkittävä käännekohta ei vain Lähi-idän, vaan suurvaltapolitiikan näkökulmasta. Kyseessä oli Trumpin ensimmäinen merkittävä ulkopoliittinen voimannäyttö uuden presidenttikauden alussa. Se oli selkeä viesti: vaikka Trumpia saatetaan pilkata kotimaassa populismista ja sisäpoliittisista tempauksista, Yhdysvallat ei ole vetäytynyt maailmanvalta. Se on edelleen globaali toimija, joka kykenee käyttämään voimaa tarvittaessa. Samalla osa tiedusteluaineistosta on herättänyt epäilyksiä iskun todellisesta onnistumisesta –a mikäli ydinlaitosten toiminta pystytään palauttamaan nopeasti, pelotteen vaikutus voi jäädä lyhytaikaiseksi.

Trumpin päätös osallistua iskuihin vaikuttaa tietoiselta irtiotolta epävarmuudesta. Se oli myös suunnattu Moskovaan ja Pekingiin: Washington ei ole pelkkä reality-show, vaan suurvalta, joka osaa käyttää kovaa voimaa, kun on pakko. Tämä on viesti, jonka merkitys heijastuu Ukrainasta Etelä-Kiinan merelle.

Samalla on hyvä muistaa, että Yhdysvaltojen strategia Irania kohtaan ei ole yksiselitteinen. Trump ei ole kiinnostunut vallanvaihdoista eikä laajamittaisista interventioista. Hänen politiikkansa perustuu enemmän pelotteeseen kuin rakentavaan uudelleenjärjestelyyn. Tässä on sekä etunsa että vaaransa: Iran voi ymmärtää voiman viestin, mutta myös eskaloida tilanteen nopeasti.

Vaikka Lähi-idän tapahtumat voivat tuntua kaukaisilta, Suomella on niihin selkeä strateginen intressi. Ensimmäinen on ydinsulkusopimuksen puolustaminen. Maailmaan ei saa syntyä uusia ydinasevaltioita. Jokainen uusi toimija lisää epävakautta, lisää ydinaseiden käytön riskiä ja murentaa olemassa olevien valtioiden sitoutumista rajoituksiin. Iranin ydinase olisi esimerkki siitä, että kansainvälinen järjestelmä ei kykene estämään aseiden leviämistä, joka voisi johtaa asevarustelukierteeseen koko Lähi-idässä.

Toinen intressi on hallitun valtapolitiikan tukeminen. Iranin hallinnon romahdus voisi kuulostaa houkuttelevalta, mutta historia osoittaa, että romahdukset synnyttävät usein kaaosta – ei vapautta. Siksi Suomen kaltaisen pienen valtion kannattaa tukea vakautta ja ennakoitavuutta. Diplomatia on paras tie, mutta se tarvitsee rinnalleen uskottavan pelotteen ja kansainvälisen yhteisön selkeän linjan.

Tämänhetkinen konflikti paljastaa myös toisen, vähemmän puhutun näkökulman: Venäjän heikkouden. Kun Iran joutui iskun kohteeksi, Moskova ei tehnyt juuri mitään. Se paheksui ja esitti diplomaattisia lausuntoja, mutta todellisuudessa se seisoi vieressä. Tämä osoittaa, että Putinilla ei ole enää samaa pelotearvoa Lähi-idässä kuin Syyrian sodan huippuvuosina. Hänen liittolaisensa kaatuvat yksi toisensa jälkeen, eikä Venäjän vaikutusvalta riitä tätä estämään.

Venäjän asema maailmanpolitiikassa onkin selvästi heikentynyt:

1. Se on kiinni Ukrainan sodassa, joka ei etene.
2. Se on riippuvainen Kiinasta – sekä kaupallisesti että diplomaattisesti.
3. Se on eristetty lännestä ja menettänyt vaikutuskanaviaan Afrikassa ja Lähi-idässä.

Tämä avaa mahdollisuuksia. Lännen ei tulisi suhtautua nykyiseen tilanteeseen pelolla vaan strategisella päättäväisyydellä. Iranin kriisi osoittaa, että järjestelmällisellä paineella autoritaarisia valtioita voidaan horjuttaa ja miten demokraattisilla valtioilla on edelleen kapasiteettia puolustaa liittolaisiaan ja perusarvojaan.

Konflikti Iranin ja Israelin välillä ei ole vain alueellinen kriisi. Se on symboli siitä, minkälaiseen maailmaan olemme siirtyneet: moninapainen, epävakaa ja entistä vähemmän ennakoitava. Toisaalta juuri tässä maailmassa Suomen on oltava strategisesti johdonmukainen. Vakauden, turvallisuuden ja vapauden puolustaminen alkaa selkeistä linjoista – myös silloin, kun maailma ei ole mustavalkoinen.

– Mika Aaltola