Rauha hinnalla millä hyvänsä? Euroopan turvallisuuden uusi jakolinja on jännitteinen ja pysyvä.

Julkinen keskustelu takertuu Donbassin aluerajoihin. Todellinen murros on kuitenkin muualla. Helmikuusta asti käydyissä Yhdysvaltojen ja Venäjän neuvotteluissa on keskusteltu koko vuoden 1991 jälkeen rakennetun Euroopan turvallisuusjärjestyksen muuttamisesta. Tätä sementoi jo uusi USA:n kansallisen turvallisuuden strategia, jossa se ei salli Eurooppalaisen NATOn ja EU:n saavuttaa alueellista hallintaa, vaan strategista vakautta haetaan Venäjän kanssa.

Yhdysvaltojen tuoma ”megaporkkanan” sisältö on karun yksiselitteinen: Naton avoimien ovien politiikka idässä suljetaan, ja Venäjän etupiiri tunnustetaan tosiasiallisesti. Tämä merkitsee perustavaa laatua olevaa suunnanmuutosta. Arvoihin ja demokratioiden etuihin nojaavasta pelotteesta siirrytään transaktionaaliseen suurvaltakeskeisyyteen, jossa vakaus näiden välillä asetetaan etusijalle, vaikka se tapahtuisi Euroopan väliin jäävien maiden turvallisuuspoliittisten tavoitteiden kustannuksella. Houkutin on Venäjälle maksimaalinen.

Trump on vaihtamassa kolmen viime vuosikymmenen periaatteet kylmään myöntyvyyspolitiikkaan. Kysymys kuuluu: onko tämä hinta hyväksyttävä, jos vastineena on vain näennäinen vakaus ja epävarma ja -reilu rauha Ukrainassa?

Nyt Eurooppa on valintojen edessä, joita ei voi enää siirtää. Ensimmäinen haaste on puolustuksen todellinen yhteensovittaminen ja vahvistaminen, ilman automaattista nojaamista Yhdysvaltojen komentorakenteisiin. Toinen on uuden, epämiellyttävän todellisuuden hallinta itäisellä sivustalla. Strateginen vakaus normalisoi jännitteisen harmaan vyöhykkeen NATOn ja Euroopan unionin rajoille, tilan, jossa epävarmuus, vaateet, painostus ja kriisit muuttuvat pysyviksi. Onko Eurooppa valmis jatkamaan niitä poliittisia ja taloudellisia ratkaisuja, joita uudessa todellisuudessa selviytyminen edellyttää? Pohjoinen ja itä tarvitsevat oman pitkäaikaisen tuen laajamittaiseen puolustustaloudelliseen kyvykkyyteen. Päätös on geopoliittinen, mutta suojan lisäksi tämä tarkoittaa Suomeen työtä, kymmeniä tuhansia suoria ja epäsuoria työpaikkoja.

Murros ei koske vain turvallisuuspolitiikkaa, vaan myös taloutta. Ennen sotaa Venäjä oli Suomelle ja monille EU-maille merkittävä kauppakumppani: kauppa nojasi erityisesti energiaan, raaka-aineisiin ja teollisiin toimitusketjuihin. Sodan ja pakotteiden seurauksena kauppa on hävinnyt. Turha kuvitella, että se olisi enää palaamassa. Euroopan parlamentti äänestää tällä viikolla kohti lopullista irtautumista Venäjän energiasta.

Vaikka kuuden kuukauden välein uusittavat pakotteet poistettaisiin, energiakauppa ja moni muu sektori pysyisi katkaistuna EU-lainsäädäntöön kirjattujen kieltojen vuoksi. Rahoitus ja logistiikka säilyisivät kireinä ja yritykset varovaisina. Kauppa voisi kasvaa vain rajatusti. Sen perään ei kannata haikailla. Geotaloudellinen todellisuus on muuttunut pysyvämmin. EU:n taloudellisen turvallisuuden strategia, joka nojaa riskien vähentämiseen, toimitusketjujen suojaamiseen ja strategisen riippuvuuden purkamiseen, tarkoittaa, että Venäjän geopoliittinen kauppakiila Euroopan kanssa jää pitkälti katkaistuksi myös pakotteiden jälkeisessä ajassa. Kyse ei ole enää vain sanktioista, vaan tietoisesta suunnanmuutoksesta EU:n turvallisuuspolitiikassa. Eurooppaa jakaisi hauras “strateginen vakaus”, ja pysyvämpi geotaloudellinen irtikytkentä.

Tämä on uusi todellisuus, johon sekä päättäjien että yritysten on sopeuduttava. Kysymys on miten ja kenen ehdoilla uusi geostrateginen todellisuus rakennetaan. Vastaus on selkeä: Euroopan, Ei USA:n ja Venäjän strategisen kumppanuuden.

– Mika Aaltola