Rajaseudun sitkeys ja itsenäisen Euroopan logiikka

Tämän transatlanttisen ajopuuliikkeen rinnalla syvenee Venäjän revisionismin pahuus. Moskova, jota ajaa piiritysmielitila ja resurssi-imperialismin oppi, on siirtynyt Ukrainan-sotaretkellään neljänteen vuoteen keskittyen nyt lännen murtumien hyödyntämiseen. Kun Amerikan sitoutuminen horjuu, meidän on varauduttava Venäjän ”likaisen sodan” voimistumiseen, hybridiaggressioon, jonka tavoitteena on halvaannuttaa kriittinen infrastruktuurimme, myrkyttää julkinen keskustelumme ja koetella NATOn sivustojen päättäväisyyttä sabotaasein ja kyberiskuin. Suomelle, jolla on valtava raja ja strateginen asema Arktisen tuntumassa, Venäjä ei ole kumppani, jota hallitaan dialogilla, vaan jatkuva haastaja, joka on padottava murtumattomalla voimalla. Arktisen alueen militarisointi ja Kiinan investoinnit pohjoisessa muodostavat pihtiliikkeen, jonka tavoitteena on hallita tulevaisuudellemme elintärkeitä sulavia merireittejä ja luonnonvaroja. Euroopan on investoitava monin verroin enemmän pohjoiseen etulinjaan; se on välttämättömyys.

Kiinan rooli tässä asetelmassa on kärsivällistä opportunismia. Perinteilleen uskollisena Peking ei hae välitöntä konfrontaatiota Euroopan kanssa, vaan murentaa hitaasti läntisiä normeja taloudellisen riippuvuuden kautta, tyhjentäen samalla Euroopan teollisen sydämen. Täyttämällä Yhdysvaltain vetäytymisen jättämät tyhjiöt erityisesti Arktisella alueella ja kaappaamalla eurooppalaisia globaaleja ohjelmia Kiina pyrkii vaimentamaan Euroopan kritiikin omia laajempia tavoitteitaan kohtaan. Tällä areenalla, jossa ideologiat ovat alisteisia eduille, strategiamme on kehityttävä sinisilmäisestä yhteistyöstä ja yksinkertaisesta padonnasta hienostuneempaan ”rajoittamiseen” (constrainment). Tämä vaatii machiavellimaista, kettumaista yhdistelmää lujaa pelotetta ja valikoivaa sitoutumista, kilpailijoiden käyttäytymisen muotoilemista tekemällä ylilyönneistä kohtuuttoman kalliita, säilyttäen samalla ketteryyden toimia siellä, missä etumme kohtaavat.
Suomen vastaus tähän kriisiin on oltava rajaseudun sitkeyden doktriini (Frontier Resilience Doctrine). Meidän on yhdistettävä pragmaattinen perinteemme NATO-jäsenyyden realiteetteihin ja tultava kokonaisvaltaisen yhteiskunnallisen puolustuksen mallimaaksi.

Tämä alkaa välittömästä puolustusmenojen nostosta 5 prosenttiin bruttokansantuotteesta, keskittyen voimakkaasti arktiseen suorituskykyyn yhdessä pohjoisten kumppaneidemme kanssa, autonomiseen tiedusteluun ja vankkaan kybersuojaan. Lisäksi meidän on johdettava pohjoismaisbalttilaisen yhteistyön kehittämistä ”Pohjoiseksi etujoukoksi” (Northern Vanguard), miniliitoksi, jolla on yhteinen johtoporras ja yhteiset hankinnat seuraavan sukupolven lennokeille, hypersoonisille aseille ja avaruussuorituskyvyille. Tämä ei ole pelkkä sotilaallinen välttämättömyys, vaan strateginen vakuutus perinteisten voimakeskusten epäluotettavuutta vastaan. NATO on nykyään kaikkea muuta kuin vain Yhdysvallat; olemme ylikorostaneet suhdetta Washingtoniin muiden jäsenyyden avaamien vaihtoehtojen kustannuksella. Kasvattamalla geostrategista ajattelutapaa koulutuksessamme ja taloudessamme meidän on muutettava maantieteellinen haavoittuvuutemme kansalliseksi lujuudeksi. Suomen on kestettävä.

Mannermaisella tasolla Euroopan unionin on lopultakin ylitettävä valheellinen identiteettinsä pelkkänä sääntelyjättiläisenä ja noustava geopoliittiseksi toimijaksi. Itsenäisen Euroopan doktriini vaatii integraation nopeuttamista ulkopolitiikassa ja puolustuksessa. Elämme hätätilassa. Meidän on siirryttävä määräenemmistöpäätöksiin, jotta yksittäiset valtiot eivät voi toimia vieraan vallan Troijan hevosina, ja perustettava yhtenäinen eurooppalainen tiedustelupalvelu koordinoimaan vastaustamme hybridiuhkiin. Taloudellisesti EU:n on opittava käyttämään sisämarkkinoitaan valtiotaiton aseena, asettaen symmetrisiä kustannuksia mille tahansa vallalle, joka yrittää käyttää kauppaa painostuskeinona. Luomalla eurooppalaisen peloterahaston voimme yhdistää valtavat resurssimme kehittääksemme autonomisia valmiuksia. Näin varmistamme, ettemme ole enää koskaan täysin riippuvaisia valtameren takaisen liittolaisen strategisista oikuista.

Tämä on kurinalaisen ketteryyden polku. Meidän on monipuolistettava kumppanuuksiamme, solmittava syviä teknologisia ja turvallisuussiteitä Indo-Tyynenmeren demokratioiden kanssa ja kohdattava ne rehellisyydellä, joka vastaa kilpailijoidemme ketterään mutta riistävään malliin. Meidän on kyettävä luovimaan kumppaneidemme vaalisyklien läpi ilman, että ne halvaannuttavat meidät, asettaen aina omien instituutioidemme kestävyyden etusijalle. Tämä on innovatiivisen realismin ydin: sen tunnustaminen, että liikkuvan hiekan maailmassa ainoa vankka maaperä on se, jonka rakennamme itse. Yhtenäisyyden, voiman ja muuttuvaan voimatasapainoon keskittymisen kautta muutamme tämän pirstoutumisen aikakauden suvereenin ja sitkeän eurooppalaisen tulevaisuuden perustaksi.

Maanosa, joka synnytti renessanssin sekä tieteellisen ja teollisen vallankumouksen, voi löytää uuden aamunsa vaalimilleen vapauksille perustuvasta sitkeydestä. Ylisääntely ei ollut taikavoimamme, vaan vuosituhantinen tapa muodostaa halukkaiden koalitioita. Mutta ensin meidän on ymmärrettävä, ettei kukaan muu vartioi meitä kuin me itse. Meillä ei ole mitään syytä hävetä nykyisiä tulkintojamme siitä, keitä olemme ja mihin olemme menossa. Trumpilainen imperiaalinen presidenttiys ei ole sellaista, josta eurooppalaisten konfederaatioiden tasavaltojen tulisi tuntea kateutta.

– Mika Aaltola