Puolustusrahat ovat Suomen ainoa uusi teollisuuspolitiikka — kysymys on vain siitä, uskalletaanko ne käyttää oikein

Suomi käyttää puolustukseen tänä vuonna noin 6,5 miljardia euroa. Vuoteen 2029 mennessä summa nousee 3 prosenttiin BKT:sta, ja NATO-liittouman tavoitteen mukaisesti 5 prosenttiin vuoteen 2035 mennessä, josta 3,5% suoraan puolustukseen ja 1,5% puolustukseen liittyvään infrastruktuuriin. Puhutaan kymmenistä miljardeista euroista. Päätös käyttää nämä rahat on tehty. Kysymys on ainoastaan siitä, minne ne menevät ja milloin. Pysyvätkö ne pelkkinä välttämättöminä menoina vai taloutta piristävinä puolustustuloina?

Kaksi kriisiä, yksi ratkaisu

Suomella on samanaikaisesti kaksi ongelmaa jotka näyttävät erillisiltä, mutta ovat saman geotaloudellisen valmiuskolikon kaksi puolta. Ensimmäinen on talouden stagnaatio. Nokia vei mukanaan koko tuottavuuskasvun ekosysteemin, metsäteollisuus supistui, uutta vientiteollisuuden ankuria ei ole syntynyt. BKT per suomalainen ei ole kasvanut sitten finanssikriisin. Olemme vajonneet maailman vauraimpien maiden kärkijoukosta sijalle 28.

Toinen on se, että turvallisuusympäristö on muuttunut pysyvästi. Venäjä ei ole poistumassa. Nämä eivät ole kilpailevia prioriteetteja. Ne ovat sama mahdollisuus, mutta vain jos tartumme siihen nyt. Suomi ei tarvitse maailman hienointa supervallan sotakalustoa, jos se ei kytkeydy ilman rajoituksia toimivaan yhteiseen etuun. Se tarvitsee kalustoa joka toimii ja on omissa näpeissä. Ukraina on opettanut yhden keskeisen sotilasstrategisen totuuden. Sodan voittaa se, jolla on eniten toimivia järjestelmiä oikeaan aikaan, ei se, jolla on kallein ja monimutkaisin yksittäinen asejärjestelmä. Halpa drooni joka osuu on arvokkaampi kuin hävittäjä jota ei ehditä toimittaa.

Venäjää vastaan tarvittavat järjestelmät ovat tunnettuja. Tarvitaan edullisia torjuntadrooneja, autonomisia maastojärjestelmiä, elektronista sodankäyntiä ja kyberpuolustusta. Juuri näihin Ukraina on kehittänyt maailman parasta osaamista kolmessa vuodessa, sodan paineessa, ilman vanhoja hankintabyrokratioita. Suomella on tähän kaikki edellytykset. Meiltä puuttuu vain päätös.

Markkinat ovat historialliset ja ikkuna on auki nyt

Kaikki EU- ja NATO-maat nostavat puolustusbudjettejaan samanaikaisesti. Eurooppa käyttää seuraavalla vuosikymmenellä satoja miljardeja puolustukseen. Tämä ei ole suhdanneherkkää kysyntää vaan geopolitiikan ajama rakenteellinen muutos. Markkinoilla on massiivinen tarve juuri sille mitä Suomi voi tuottaa: edullisia, toimivia ja arktisiin olosuhteisiin soveltuvia järjestelmiä. Mutta markkinat eivät odota. Maat jotka rakentavat vientiosaamisen nyt saavat pitkäaikaiset kumppanuudet. Myöhässä tulevat myyvät komponentteja. Siksi toimenpiteet on aikaistettava. Suomi tarvitsee kasvua tukevaa valmiutta nyt, ei 2029.

Miten se tehdään etukenoisesti?

Hankintapolitiikan logiikka muuttuu heti. Jokainen ulkomainen puolustussopimus velvoittaa toimittajan siirtämään osan tuotannosta ja teknologiasta Suomeen. Norja ja Ruotsi tekevät tätä systemaattisesti. Suomi tekee vielä puoliteholla. Tähän on puututtava välittömästi, ei seuraavalla hallituskaudella. Kilpailuedut tunnistetaan ja kaupallistetaan nopeasti. Ohus- ja drooniteknologia ja autonomiset järjestelmät ovat luonteva lähtökohta. Patria, Insta ja suomalaiset teknologiayritykset ovat jo olemassa ja ekosysteemi tarvitsee vain koordinoinnin. Kyberpuolustuksessa maine on rakennettu mutta vientituote puuttuu. Arktinen talviosaaminen on ainutlaatuinen globaali nurkanvaltaus, josta maksetaan eikä kilpailua juuri ole.

Perustetaan Suomen sopivan kokoinen Darpa-ohjelma. Puolustusministeriön ja Business Finlandin yhteinen innovaatiorahasto rahoittaa kaksoiskäyttöteknologiaa, joka palvelee sekä puolustusta että siviilitaloutta. Sotilasdroonit muuttuvat logistiikaksi. Autonomiset maastojärjestelmät metsäkoneiksi. Kyberjärjestelmät teollisuuden tietoturvaksi. Tämä ei ole uusi meno vaan olemassa olevan T&K-rahan uudelleenkohdistaminen.

Vientikoneisto rakennetaan nyt. Baltian maat, Puola ja Romania kasvattavat budjettejaan ja etsivät edullisia kumppaneita. Suomella on NATO-jäsenyyden myötä uskottavuus ja verkosto. Tarvitaan yritysvetoinen Team Finland Defence -rakenne joka vie osaamista markkinoille systemaattisesti.

Tuotantolinjan rakentaminen ei riitä, jos ostajaa ei ole. Siksi valtio toimii ankkuriostajana: se sitoutuu etukäteen ostamaan tietyn volyymin kotimaisia järjestelmäkomponentteja varastoon, jolloin yrityksillä on pohjakysyntä jota vasten investoida. Tämä ei ole tukiainen, se on riskinjako, jota jokainen vakava puolustusekosysteemi tarvitsee alkuvaiheessa. Samanaikaisesti yritysvetoinen Team Finland Defence -rakenne avaa vientimarkkinat, jolloin valtion varastoosto on silta eikä pysyvä tukijalka.

Yliopistot ankkuroidaan ekosysteemiin. Aalto, Tampereen yliopisto ja Jyväskylä tarvitsevat puolustusalan tutkimusohjelmia joissa on selkeä kaupallistamispolku. Tämä pitää suomalaiset insinöörit Suomessa ja houkuttelee kansainvälisiä osaajia. Yliopistojen pitää karistaa rampauttava asenne, joka näkee Suomen itsepuolustuksen tutkimuksen jotenkin synnillisenä.

Tämä ei maksa ylimääräistä euroakaan

Ohjelma ei vaadi uusia nettomenoja. Se vaatii asenteen, ajoituksen ja kohdistamisen muutosta. Jo päätetyt miljardit ohjataan enemmän kotimaiseen ekosysteemiin ulkomaisten toimittajien sijaan, ja mahdollisimman paljon etupainotteisesti, jotta talousvaikutus syntyy kun sitä eniten tarvitaan.

Suomi rakensi 1990-luvulla Nokian ympärille maailmanluokan teknologiaekosysteemin. Se osoitti, että pienessä maassa voi syntyä globaali teollisuuden ankkuri. Teimme sen kerran. Voimme tehdä sen uudelleen, tällä kertaa puolustus- ja turvallisuusteknologiassa, jonka kysyntä ei riipu suhdanteista. Ukraina osoitti, mitä voidaan rakentaa kolmessa vuodessa sodan paineessa. Suomella on rauha, osaaminen ja rahat. Meiltä puuttuu enää päätös.​​​​​​​​​​​​​​​​

– Mika Aaltola