Historian ironia ja me, sen välikappaleet

Tämän asetelman ymmärsivät omalla tavallaan myös Henry Kissinger ja Richard Rorty. Yhdysvaltojen ulkoministerille ja julkiselle ajattelijalle Kissingerille historian ironia oli ennen kaikkea geopolitiikan rakenteellinen paradoksi. Suurvallat tavoittelevat mielestään vakautta ja tasapainoa, mutta heidän tekonsa synnyttävät usein juuri sitä epävakautta, jota he yrittävät välttää. Valta luo illuusion hallinnasta, mutta todellisuudessa järjestelmän dynamiikka vie toimijoita suuntiin, joita kukaan ei täysin ohjaa. Kissingerin harkittu diplomatia oli yritys lieventää tätä ironiaa ja rationalisoida maailmaa tapaamisten ja julkilausumien sarjoiksi niin, että jokainen harkittu siirto ei välttämättä tuottaisi päinvastaista seurausta kuin oli alun perin tarkoitus. Ironiaa hän ei kuitenkaan aliarvioinut. Ennen kuolemaansa hän totesi, että Ukrainan paikka on Natossa ja kyseenalaisti aiemmat ajattelunsa.

Juuri tämä tekee Putinin sotaseikkailusta niin paljastavan. Se on oppikirjaesimerkki vallankäyttäjästä, joka ei tunnista historian ironiaa ja törmää siksi siihen täydellä voimalla. Trumpista hän löytää ironisesti tukijansa, Yhdysvaltojen presidentin, jonka toiminta ei ole niinkään seurausorientoitunutta. Trump haluaa nähdä kädenjälkensä maailmanjärjestyksen suurena rakennuttajana, eikä niinkään laske sen varaan, kuinka kestäviä tuloksia syntyy, kunhan niitä syntyy. Valkoiseen taloon tarvitaan lisärakennus. Maailmaan tarvitaan suurvaltojen ohjaama järki, etupiirit ja puskurit.

Amerikkalainen filosofi Richard Rorty puhui puolestaan liberaalista ironiasta, joka ei liity suurvaltojen tasapainopolitiikkaan vaan yksilön, oli hän presidentti tai kansalainen, älylliseen rehellisyyteen. Rortyn ironikko ymmärtää kaksi asiaa. Sen, ettei mikään uskomusjärjestelmä ole lopullinen, ja sen, että omien vakaumusten on oltava jatkuvan uudelleenarvioinnin kohteena. Rortylle ironia oli tapa purkaa ideologisia itsestäänselvyyksiä ja avata mahdollisuus inhimilliselle myötätunnolle, sillä jokainen inhimillinen yritys on lopulta Ikaroksen lento. Rortylta saattaisi irrota ironinen hymy Trumpille, mutta samalla syvä halveksunta tämän rohkeuden puutteelle. Hän näkisi Trumpin holtittomana, ei rohkeana oppivana epäonnistujana.

Ironikko ei ole kyynikko, vaan ihminen, joka tiedostaa, että tarinamme maailmasta ovat aina vajaita ja inhimillisiä. Tämä on arvokas taito myös politiikassa. Kyky nähdä oma ajattelu rajallisena tekee mahdolliseksi ymmärtää hetki, jolloin historia vaihtaa suuntaa. Ironia on aikalaisille terapeuttinen keino ymmärtää oma rajallisuutensa ja tunnistaa se myös muissa ja siten kokea yleisinhimillistä solidaarisuutta. Ideologinen puhdasoppisuus ja fundamentalismi ovat aikalaisuuden pahimpia muotoja. Ironian täydellinen puuttuminen johtaa itsekriittisyyden lamaantumiseen aikakausien ajanhenkien vääjäämättömästi musertaessa minkä tahansa ideologian. Woke ja anti-woke ovat lopulta yksi ja sama asia. Kumpikin häviää.

Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan on sekä Kissingeriläisen että Rortylaisen ironian peili. Kremlin tarina maailmasta on jäykkä ja suljettu. Yksi kieli, yksi kansa, yksi imperiumin oikeus. Se ei siedä omaa erehtyväisyyttään eikä siksi voi oppia virheistään. Se on ideologisesti anti-Rortylainen. Se ei kykene tunnustamaan, että sen maailmankuva voisi olla väärä. Juuri tämä jäykkyys on sen suurin heikkous. Historia ei ole lempeä niille, jotka eivät ymmärrä olevansa sen kohteita. Putinin voitot ovat hänelle aina juhlan arvoisia. Hän on saanut lännen hajalle traumojensa ajamana, mutta ei ymmärrä, että näissä voitoissa on hänen häviönsä siemen.

Kissingerin näkökulmasta Venäjä on suurvalta, joka on onnistunut maksimoimaan epävakauden, jota se itse kaikkein eniten pelkää. Sodan piti palauttaa Venäjän asema, mutta se palautti vain tasapainopolitiikan alkeisopetuksen. Pakotettu vakauttaminen tuottaa lopulta epävakautta, voimapolitiikka synnyttää vastavoimia ja yksipuoliset ratkaisut johtavat hajottaviin seurauksiin. Venäjä yritti pysäyttää historian, mutta tulee kiihdyttäneeksi sitä. Lännen käymistila on laaja, mutta lopulta itseään korjaava projekti, koska se sallii ironian.

Ukraina puolestaan osoittaa, miten pienempi toimija voi ironian avulla ylittää itseään suuremmat voimat. Se voi kyseenalaistaa vallitsevat totuudet ja odotusarvot. Kansakunta, jonka identiteettiä epäiltiin, löysi itsensä aggression kautta. Vapauden puolustaminen Rortylaisesti ajateltuna ei tarvitse metafyysisiä perusteluja. Se tarvitsee yhteisen kokemuksen siitä, että tarina vapaudesta on parempi kuin tarina alistamisesta. Ukraina kirjoittaa tätä tarinaa joka päivä, kunnes se pakotetaan rauhaan. Mutta siemen jää itämään. Trump pelkää Zelenskyiä enemmän kuin Putinia, vaikka Zelenskyi on voimapoliittisesti Trumpin armoilla. Ikaroksen lento muistetaan. Se nousi rohkeudessaan myyttiseen kategoriaan.

Eurooppa joutui saman ironisen läksyn äärelle. Se oli luonut itsestään kuvan pehmeänä normatiivisena toimijana, joka oli jättänyt voimankäytön historiankirjoihin. Kun Venäjä yritti käyttää tätä oletusta hyväkseen, se kompastui omaan strategiansa logiikkaan. Eurooppa heräsi. Puolustusmenot nousivat, energiariippuvuuksia purettiin ja unelma geopoliittisesti merkityksettömästä unionista mureni. Historian saumakohta ja tapahtumien virran ironia palauttivat Euroopan tähän hetkeen. Eurooppa on aina ollut suuri siksi, että se on keskeneräinen projekti. Maanosa on vajavaisuudestaan ja epäyhtenäisyydestään huolimatta, tai oikeammin juuri siksi, synnyttänyt renessanssin, tieteellisen vallankumouksen, löytöretket ja teollisen vallankumouksen, kyennyt hallitsemaan puolta maailmaa ja muodostanut tahtovien koalitioita vapauden puolesta, oli kyse sisäisestä totalitarismista tai ulkoisesta uhasta. Pimeimpinä vuosisatoinakin se on löytänyt keinot selviytyä. Tämä supervoima ammentaa historian klappitilasta, ironiasta. Voisi sanoa, että ironia tekee meistä vahvempia.

Suomen tarina on samaa jatkumoa. Meille opetettiin vuosikymmeniä, että liittoutuminen lisäisi jännitteitä. Venäjän toimet osoittivat, että liittoutumattomuus lisäsi niitä enemmän. Katsokaa, mitä Venäjän ainoille Naton ulkopuolisille läntisille naapureille on tapahtunut, Valko-Venäjälle ja Ukrainalle. Ironia pakotti ja samalla mahdollisti mentaalisen joustavuuden, joka sai meidät kriittisellä hetkellä näkemään metsän puilta. Turvallisuus ei ole abstrakti ideologia, vaan konkreettinen valinta. Ironian taju ei ole kyynisyyttä. Se on kyky nähdä, ettei historia tottele meidän käsikirjoitustamme. Että vahvuus ei ole erehtymättömyydessä, vaan rajojen tunnistamisessa. Että Ukraina taistelee koko maanosan puolesta, ja että Euroopan on kyettävä seisomaan tässä hetkessä suorana, vaikka pelottaisi ja sumu olisi sakea.

Aikalaisena oleminen on lohduttoman vaikeaa. Kissinger ja Rorty opettavat kuitenkin, että ironia on keino selvitä historian virrassa. Kissingerille se on varoitus siitä, ettei kukaan hallitse järjestelmää täysin. Rortylle se on nöyryyttä, joka mahdollistaa inhimillisen solidaarisuuden. Yhdessä ne muistuttavat, että jos opimme historian ironian ajoissa, emme ole historian uhreja vaan sen ylittäjiä. Ukraina näytti tietä. Euroopan on syytä tarttua kapulaan. Suomen ei pidä jäädä tässä juoksussa jälkeen.

– Mika Aaltola