Eurooppalainen turvallisuusparadigma muuttuu, halusimme tai emme

Tuntuu sopivalta heti alkuun todeta, että vaikka maailmaan on mahtunut aina suuria muutoksia, on kansainvälisen politiikan luonne muuttunut elinaikanamme. Mitään tyhjentävää määritelmää maailmanjärjestyksellemme on vaikea löytää. Sen sijaan on luontevampaa todeta, että kansainväliset syklit ovat lyhentyneet ja tihentyneet. Erilaisten kriisien, käänteiden ja muutosten tahti on hengästyttävä. Unohtuupa sekin nopeasti, että vielä muutama vuosi sitten olimme globaalin pandemian keskellä, joka vaikutti jokaisen ihmisen arkipäivään.

Hypimme tapahtumasta toiseen, ilman että meille jää aikaa ratkaista tai syvällisesti pohtia niiden pitkäaikaisia vaikutuksia. Viimeisin esimerkki tästä ovat kuluneet kuukaudet Trumpin Valkoisen taloon paluun jälkeen. Vaikka hyvin suuri osa Yhdysvaltojen uuden hallinnon linjauksista oli ennakoitavissa – kuten tariffit sekä Naton, eurooppalaisten ja Ukrainan kuritus ja puheyhteyden avaaminen Putinin kanssa – on niiden suoraviivaisuus jaksanut yllättää monia.

Pöyristely on luonnollinen reaktio, kun kohtaamme perinteiseltä Euroopan liittolaiselta tällaista toimintaa. Ilmapiiriin on muodostunut staattista epätoivon ja ajoittain jopa paniikin kohinaa. Itse yritän lähestyä nykyhetkeä ja sen ongelmia sekä ratkaisuja lintuperspektiivistä. Sen sijaan, että tarkastelemme vaikkapa vain Trumpin tekemisiä tässä hetkessä, ohjaisin huomiota siihen, millaisia rakenteellisia ongelmia ne paljastavat.

1. Euroopan riippuvuus Yhdysvalloista perustuu toisen maailmansodan luomaan dynamiikkaan, jossa vanhan mantereen geopoliittinen asema heikentyi olennaisella tavalla. Suursodat johtivat vallitsevan maailmanjärjestyksen, jossa Eurooppa oli globaalin toiminnan keskus. Sen seurauksena Eurooppa jakautui ja jäi kahden suurvallan väliin tavalla, jossa lännen turvallisuus nojasi viime kädessä Yhdysvaltojen pelotteeseen. Sodan raunioista nousi uusi Eurooppa, jonka ytimessä oli yhdistää historiallisesti sotien ja konfliktien riivaamaa maanosaa. Sen hintana oli kuitenkin taloudellinen ja sotilaallinen riippuvuus Atlantin yli.

2. Kylmän sodan päättymisen jälkeen Eurooppa jatkoi uudenlaisen jälleenrakentamisen polulla, joka kosti syvempää EU-integraatiota ja laajentumista. Eurooppalaisen suursodan uhka väistyi Neuvostoliiton romahduksen myötä, mutta tämä ei johtanut sotilaalliseen tai puolustukselliseen integraatioon vaan päinvastoin. Turvallisuusajattelu laajeni globaaliin kriisinhallintaan ja demokratiamissioon Yhdysvaltojen vanavedessä. Toisin sanoen, vanhat riippuvuudet jäivät paikalleen ja vahvistuivat entisestään, kun valtaosa Euroopan maista ryhtyi purkamaan asevoimiaan sekä sopeuttamaan niitä kaukaisiin kriisinhallintatehtäviin.

3. Samaan aikaan Yhdysvallat kadotti ulkopolitiikkansa johtotähden. Vaikka amerikkalaisen suurstrategian ytimessä oli ja on edelleen supervalta-aseman säilyttäminen ja vertaisvastustajien nousun estäminen, keinot tämän edun saavuttamiseksi poukkoilivat. Terrorisminvastainen taistelu, seikkailut Lähi-idässä ja selkeän päävastustajan puuttuminen ovat johtaneet tähän päivään saakka kestäneeseen heiluriliikkeeseen. Epäsuositut ja kaukaiset ikuisuussodat eivät resonoineet amerikkalaisen yleisön mielissä ja Bush nuoremman jälkeen hallinnot ovat Obamasta lähtien suhtautuneet varovaisesti sotilaalliseen voimankäyttöön ulkomailla mainehaittojen pelossa.

Näiden kehitysten myötä länteen on muodostunut syntynyt eräänlainen unissakävelijöiden aikakausi, jossa globaaleja riskejä ja vaaran merkkejä on sivuutettu niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassa. Aggressiivisemman ja laajentumishaluisen Venäjän paluu on jatkunut läpi kylmän sodan jälkeiset vuosikymmenet niin Tšetšenian, Georgian, Syyrian kuin Ukrainan kautta. Euroopassa kenties sotien trauma esti meitä näkemästä tätä tai jopa sivuuttamaan sen kokonaan. Naton itäiset jäsenmaat kyllä puhuivat uusien puolustussuunnitelmien tarpeesta, mutta jäivät Saksan ja Ranskan keskinäisriippuvuuksien politikan jalkoihin. Yhdysvallat ei myöskään osoittanut retoriikasta huolimatta suurempaa halua vastata nousevaan Venäjän uhkaan, josta Obaman kauden politiikka oli konkreettinen osoitus niin Syyriassa kuin reset -linjassa suhteessa Moskovaan.

Vakauden kaipuussa emme halunneet nähdä epämiellyttäviä muutoksia. Samaan aikaan kun Venäjä on varustautunut ja Putinista kasvoi yhä suurempi riskinottaja, lännen vastaus oli kaasuputkien rakentaminen ja venäläisen rahan vastaanottaminen. Ei siis pidä ihmetellä, miksi Putin on tulkinnut sodan olevan kelpo keino edistää tavoitteitaan. Jos seurauksia ei nähdä tai tunneta, ei liioin synny tarvetta muuttaa linjaa. Tämä selittää osaltaan myös Venäjän päätöstä käynnistää täysmittainen sota Ukrainaa vastaan keväällä 2022.

Sota Ukrainassa ja Trumpin valinta on sittemmin ajanut eurooppalaiset tosiasioiden äärelle. Tähän asti toteutunut turvallisuuspolitiikka ei ole ollut riskitöntä, sillä se on ollut mahdollistamassa olosuhteita, joissa toisaalla Venäjä on vaarallinen ja yhtäällä riippuvuus Yhdysvalloista paljastanut vakavia heikkouksia Euroopan turvallisuudessa. Puhumattakaan Kiina-riskien eksponentiaalisesta kasvusta tilanteessa, jossa Pekingin vaikutusvalta on kasvanut niin suureksi, ettei sitä voi enää täysin hallita.

Toisin sanoen, mikään ei ole ratkaisevasti muuttunut vuonna 2025 vaan kyse on siitä, että vallitsevat rakenteet ja dynamiikat ovat nyt rujolla tavalla paljastaneet itsensä. Eurooppalaisille kyse on nähdäkseni viimeisestä hätähuudosta yrittää pelastaa uskottavuutta ja lähteä polulle, jossa eurooppalainen johtajuus ei ole vain sanahelinää, päätöslauselmia tai tuomitsevaa puhetta. Kaiken järjen mukaan edessä pitäisi olla raju linjan muutos, jossa samanaikainen keppien ja porkkanoiden heiluttaminen suhteessa epädemokraattisiin voimiin ei voi jatkua kuten ennenkin.

Eurooppa on jo jäänyt jälkeen niin talouskasvussa, teknologiakilpailussa, raaka-aineiden hallinnassa ja sotilaallisessa kehityksessä suhteessa Yhdysvaltoihin ja Kiinaan. Venäjän suhteen Eurooppa on laiminlyönyt puolestaan turvallisuutensa kehittämistä. Italian entinen pääministeri Mario Draghi osui taannoisella raportillaan hermoon ja muistutti meitä siitä, että mikäli Eurooppa haluaa olla puheittensa tasolla, on tällä hintansa. Euroopan haaste on monitahoinen: me vanhenemme, taloudet sakkaavat, populismi jyllää, epävakaiden lähialueiden paine meitä kohtaan kasvaa, Venäjä uhkaa sodalla, Kiina sitoo meitä ja Yhdysvallat ravistelee.

Vielä ei ole kuitenkaan myöhäistä. Eurooppa on edelleen taloudellinen mahti, jolla on vetovoimaa, normatiivista vipuvartta ja siten vaikutusvaltaa. Ratkaisu kiteytyy kolmeen muutokseen:

1. Eurooppalaiset tekevät tarpeelliset investoinnit puolustukseen, päivittävät asevoimiensa suorituskyvyt ja ylösajavat puolustusteollisuuden kapasiteettia. Samalla jäsenmaille on kehitettävä presidentti Sauli Niinistön raportin mukaiset velvoittavat standardit varautumiseen ja huoltovarmuuteen. Tästä näemme nyt välähdyksiä, mutta niillä ei ole varaa enää jäädä puheiksi. Myös eurooppalaista ydinasepolitiikkaa on laajennettava Ranskan ja Iso-Britannian tuella. Pelotteen ja kriisinsietokyvyn on läpäistävä koko yhteiskunta yksilöstä asevoimiin.

2. eurooppalaisten on päivitettävä yhteisen ulkopolitiikan periaatteita. Olemme aina olleet houkutteleva kohde ulkoiselle vaikuttamiselle juuri siitä syystä, että olemme alttiita hajota ja hallitse -politiikalle. Tällaista linjaa meihin kohdistavat niin Venäjä, Kiina kuin Yhdysvallatkin. Joukostamme löytyy aina houkutukselle ja kiristykselle alttiita jäsenmaita, jolloin yksimielisyysvaade on ikävä kyllä demokratian toteutumisen ohella Akilleen kantapäämme. Samaa ajattelua on sovellettava EU:n laajentumiseen, jossa unionin ulkopuolisiin eurooppalaisiin valtioihin kohdistuu voimakasta ulkoista vaikuttamista. Meillä ei ole varaa jättää sydänmaillemme maita, jotka ajautuvat kilpailevien autoritääristen valtioiden käsiin.

3. Koska kauppa on valttimme, ei kaikki johtajuus ole vain sotilaallista. Kun omat taloutemme etsivät vauhtia, on katsetta käännettävä pois omasta navasta ja suunnattava kauemmas. Esimerkiksi pitkään kaavailtu MERCOSUR-vapaakauppasopimus EU:n ja eteläisen Amerikan välillä olisi toteutuessaan maailman suurin vapaakauppa-alue. Kyse on laajemmin siitä, miten järjestämme suhteemme niin sanottuun globaaliin etelään ja sen nouseviin talousmahteihin, kuten Intia, Indonesia, Brasilia, Turkki tai vaikkapa Nigeria. Talous on viime kädessä vaikutusvallan edellytys ja tällä Eurooppa ei ole kääpiö.

Ideaalissa maailmassa eurooppalaisilla voisi olla kyky toimia autonomisena turvallisuuden tuottajina itselleen, mutta tämä vie väkisinkin vuosikymmeniä, vaikka tarpeelliset päätökset tehtäisiin jo tänään. Tähän liittyen EU-komission eurooppalaista puolustusta käsittelevä valkoinen kirja on viimein julkaistu. Valkoinen kirja on askel oikeaan suuntaan kahdestakin syystä. Ensinnäkin esitetyt summat puolustukseen ovat nyt oikeassa mittaluokassa, kun puhumme sadoista miljardeista emmekä enää miljoonien nappikaupasta. Tämän kokoluokan investointimääriä osataan lukea niin Venäjällä kuin Yhdysvalloissakin, viesti on selkeä. Toiseksi, siinä tunnistetaan eurooppalaisten puolustuksellisia puitteita, kuten ilmatorjunta, ohjuspuolustus, tykistö, droonit, kyber sekä tiedustelu.

Onko valkoisesta paperista Euroopan pelastajaksi? Kaikki riippuu lopulta toteutuksesta. Investoinnit eivät voi jäädä vain paperinpalaseksi tai törmätä maantieteellisesti Venäjästä kaukana olevien jäsenmaiden vastarintaan. Siitä on solidaarisuus ja kohtuullisuus kaukana, mikäli EU:n varoja ei käytetä siellä, missä Eurooppaa puolustetaan. Jokaisen jäsenmaan on kannettava kortensa kekoon tavalla tai toisella: joko omaan puolustukseen satsaamalla tai muiden jäsenmaiden hankintojen rajoittamiseen. Suomen on valvottava tämän toteutumista, sillä etulinjan maana meillä on pelissä erityinen kansallinen etu.

Pelkällä teollisuudella tai investoinneilla ei vielä luoda pelotetta, vaikka ne ovatkin sen välttämätön pohja. Todellinen eurooppalainen puolustusunioni pitää sisällään omavaraisen teollisuuden, suorituskyvyt ja operatiiviset suunnitelmat. Kyse on Naton eurooppalaisen pilarin kehittämisestä. Tähän komission paperi ota kantaa. Rohkeutta visioida pidemmälle tarvitaan kuitenkin nyt eikä myöhemmin. Jos emme ole valmiita tekemään muutoksia, voimme unohtaa puheet globaalista ja vaikutusvaltaisesta Euroopasta.

Naton ensimmäisen pääsihteerin lordi Hasting Ismayn on kerrottu kiteyttäneen 1950-luvulla sotilasliiton tehtäväksi pitää venäläiset ulkona, amerikkalaiset sisällä ja saksalaiset kurissa. Nyt venäläiset ryskyttävät porteilla, amerikkalaiset ottavat etäisyyttä ja saksalaiset ovat aikeissa vahvistaa asemaansa. Halusimme tai emme, Euroopan turvallisuus on suuren paradigman muutoksen kynnyksellä ja tämän sisäistäminen välttämättömyys.

– Mika Aaltola