Eurooppalainen johtajuus on tekoja, ei vain sanoja

Hyvin lyhyessä ajassa ilmapiiri Euroopassa on kärjistynyt suorastaan kriisipuheen partaalle. Syyt ovat toki ilmeiset ja jopa ymmärrettävät. Presidentti Trumpin tapa puhua Venäjästä, Ukrainasta tai Euroopasta ei ole sellaista, johon olemme tottuneet vanhalla mantereella. On kovin murheellista, että Zelenskyin tapaaminen Valkoisessa talossa päättyi historialliseen katastrofiin ja oli omiaan vahvistamaan käsitystä Yhdysvaltojen ulkopolitiikan suunnanmuutoksesta. Puhumattakaan Trumpin päätöksestä keskeyttää aseapua Ukrainalle ja keskeyttää Venäjää koskeva kyberpuolustus.  Oli todellisuus lopulta mikä tahansa, on tällainen häilyvyys perinteisen liittolaisemme käytöksessä huolestuttava ajan merkki.

Yhdysvaltoja pitkään seuranneille politiikan tekijöille ja tutkijoille olosuhteet ovat vaikeat. Kokonaiskuvasta on kovin hankalaa saada otetta ja varman analyysin tai ylipäätään aikaa kestävien arvioiden tuottaminen lähes mahdotonta. Niin monet asiat voivat nyt muuttua jopa päivien sisällä. Siksi huomiota kannatta kiinnittää siihen, mikä on mahdollista ja mihin itse voi vaikuttaa. Tällä viittaan etenkin niihin asioihin, joita me itse voimme niin Euroopassa kuin Suomessakin tehdä. Turbulentissa hetkessä monet huutavat eurooppalaisten ratkaisujen tai johtajuuden perään. Tämä on oikein, vaikkakin molempiin olisi ollut hyvin aikaa kolmen vuoden ajan, kun Venäjä on tehnyt tuhojaan Ukrainassa.

Meillä ei ole varaa enää sellaiseen aikaan, jossa julkaisemme toistuvasti tiedotteita siitä, miten Eurooppa tuomitsee tai paheksuu jotakin. Jossa toteamme, miten Euroopan on oltava vahva ja globaali johtaja. Tämä on jatkunut liian pitkään ja tosiasiallisesti johtajuutta meille on tarjottu jo vuosien ajan. Jos Eurooppa haluaa säilyttää uskottavuuden rippeitä ja nousta sellaiseksi geopoliittiseksi toimijaksi, josta on lähinnä puhuttu ajatushautomoiden tapahtumissa ja valtiojohtajien puheissa, on nyt vihoviimeinen hetki lunastaa näitä vaateita.

Katseeni on kääntynyt nyt erityisesti Saksan suuntaan. Uuteen liittokansleriin kohdistuu valtavia odotuksia ja pitkään puhuttu Saksan hetki on saapunut eteemme. Berliinillä on kyky tuoda vauhtia puolustusteollisuuteen, investoida Ukrainaan ja olla muutosvoima. Aloitteellinen Saksa, yhdessä Ranskan ja Ison-Britannian kanssa pitävät käsissään nyt sekä Euroopan vakautta, Yhdysvallat suhteen suuntaa sekä Ukrainan kohtaloa. Odotan seuraavaksi toimeliaisuutta kansallisissa päätöksissä Saksan, Ranskan ja Iso-Britannian puolustusteollisuudessa: velkajarruja on poistettava, tilauksia tehtävä ja kapasiteettia kasvatettava. Isoilla tuottajamailla on tässä erityinen vastuu.

Muutos heijastuu parhaimmillaan Euroopan unioniin, joka on komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen juuri esittelemän suunnitelman mukaan laittamassa liikkeelle lähivuosina lähes 800 miljardin euron investoinnit puolustusteollisuuteen. Lisäksi komissio tarjoaa mahdollisuuden ohjata käyttämättömiä aluekehitysvaroja puolustukseen sekä puoltaa velanottamista puolustuksen tarpeiden täyttämiseksi. Omassa työssäni aion puhua ja toimia näiden aloitteiden läpiajamiseksi ja jotta saamme mustaa valkoiselle siitä, että eurooppalaisten on laadittava tiekartta puolustusmenojen nostamiseksi 3-5% tasolle.

Johtajuus ei kuitenkaan ole vain sitä, että vaadimme tekoja muilta. On katsottava peiliin. Olen jo vuosia puhunut siitä, miten Suomen on muiden tavoin kannettava vastuunsa puolustuksen kehittämisessä. Olemme Venäjän naapurimaa pitkällä yhteisellä rajalla strategisesti tärkeällä Itämeren ja Pohjoisen Euroopan alueella. Tämä luo meille kansallisia vastuita mutta Naton jäsenenä myös velvollisuuden puolustaa liittokunnan Pohjoisia alueita. Meille oikeat bkt-luvut koskien puolustusmenoja ovat 3-5% välimaastossa. Edessä on maavoimien suurremontti 2030-luvulle asti sekä omaehtoisten maanpuolustuksen rajoitteiden, kuten Ottawan sopimus, purkaminen. Olisi edesvastuutonta jättää näitä asioita tekemättä.

Emme halua enää kuulla yhtään löyhää puhetta Euroopan johtajuudesta. Emme voi jäädä odottelemaan Yhdysvaltoja tai osoittelemaan sormilla muita. Ihannetilanteessa transatlanttinen suhde pysyy tolallaan kaikesta huolimatta, mutta sen varaan ei voi kaikkea laskea. On aika siirtyä sanoista tekoihin ja tätä äänestäjät saavat myös johtajiltaan kovaan ääneen vaatia.

PS. Keskustelimme samoista aiheista hiljattain uusimmassa MikaCast -jaksossa.

– Mika Aaltola