Euroopan Pohjoisen linnake NATOn muuttuessa ehdolliseksi

Yhdysvaltojen uusi kansallinen turvallisuusstrategia sanoo sen, minkä Eurooppa on aavistanut. Washington tulee Euroopan avuksi täydessä mitassa vain, jos Venäjän toimet uhkaavat muuttaa Euroopan valtatasapainoa. Ehto on selvä. Kaikki muu jää harkintaan.

Tämä ei ole hylkäys. Se on kalibrointi. Yhdysvallat on tehnyt sen, minkä suurvallat aina tekevät resurssien kiristyessä ja riskien kasvaessa. Se on nostanut kynnystä täydelle sitoutumiselle. Amerikan mantereen ja Kiinan suunnan vaatima panostus sekä Lähi-Idän sodan kuluttavuus pakottaa Washingtonin laskemaan, mitä Euroopassa kannattaa puolustaa täysipainoisesti, ja mitä ei.

Eurooppalaisen puolustuksen näkökulmasta tällä on yksi suora seuraus. Naton viidennen artiklan kynnys on liikkunut, ja se on liikkunut ylöspäin.

Viides artikla ei ole koskaan ollut sitä, mitä julkinen keskustelu antaa ymmärtää. Tämän myös Moskova nyt tietää. Sopimusteksti puhuu “sellaisesta toimenpiteestä, jonka jäsenvaltio katsoo tarpeelliseksi”. Tulkintatila on aina ollut leveä. Yhdysvaltojen aiempi käytäntö, jossa täysi sitoumus on oletettu eikä ehdollinen, on pitänyt tuon tulkintatilan kapeana ja pelotteen korkeana. Olettama on mahdollistanut myös löysän puolustuspolitiikkan Euroopassa.

Uusi NSS muuttaa tämän. Sitoumus on nyt julkilausuttu ehdolliseksi. Se ei poista artiklaa, mutta se nostaa kynnystä sen aktivoinnille. Tärkein muutos ei ole se, mitä Yhdysvallat tekisi täysimittaisessa Venäjän hyökkäyksessä. Tärkeämpää on se, mitä Venäjä ymmärtää voivansa tehdä alle täysimittaisen hyökkäyksen kynnyksen.

Tämä on harmaan vyöhykkeen logiikkaa. Mitä epämääräisempi kynnys, sitä leveämpi on operatiivinen tila sen alapuolella. Venäjälle avautuu kaistaa.

Kysymys ei ole spekulaatio. Itämerellä kaista on jo lisääntyvässä käytössä.

Venäläinen hävittäjä Severomorsk on parhaillaan ankkurissa Saksan rannikon edustalla. Sen virallinen tehtävä on suojata venäläisiä kauppa-aluksia, venäjän jo puoliaseistettua varjolaivastoa. Käytännössä Kreml on julistanut uuden doktriinin, jossa pakotteita kiertäviä tankkereita saatetaan sotalaivalla. Venäjän ulkoministeriön erityislähettiläs Artjom Bulatov ilmoitti politiikasta etukäteen. Severomorsk seurasi muutaman päivän viiveellä.

Tämä on testi, ei sattuma. Venäjä mittaa, mikä on viidennen artiklan käytännön kynnys, kun Yhdysvallat on signaloinut ehdollisuutensa. Tankkerin saattaminen ei ole sotaa. Se on doktriinin asettamista. Jos länsi ei reagoi terävästi, ennakkotapaus jää voimaan. Sama logiikka voidaan siirtää Suomenlahdelle, Itämeren itäosaan, kaapeleiden ylle, lentokenttien yli.

Eurooppa, joka odottaa Washingtonia, antaa ennakkotapauksen syntyä. Eurooppa, joka toimii itse, asettaa rajan. Nyt vaaditaan tietoa tilannekuvasta, taitoa asettaa rajoja ja rohkeutta pitää kiinni pelotteesta.

Olen toistanut tätä kantaa pitkään, ja toistan sen tässäkin. Suomen Nato-jäsenyys on ollut oikea ratkaisu. Se ei kuitenkaan ole ruusutarha. Se on kuitenkin liittolaisuussuhteiden aarrearkku, joiden säilymistä on vartioitava. Liittokunta ei puolusta itseään automaattisesti, eikä se puolusta jäseniä, jotka eivät puolusta itseään.

Aarrearkun arvo riippuu siitä, kuinka uskottava sen vartiointi on. Jos viides artikla muuttuu epämääräisemmäksi, vartioinnin paino siirtyy jäsenmaiden ja alueellisten ryhmittymien suuntaan. Tämä on rakenteellinen seuraus, ei strategia, jonka voi valita.

Suomelle se tarkoittaa kahta asiaa. Ensiksi, kansallinen puolustusvalmius on noussut entistäkin keskeisempään asemaan. Toiseksi, ja tämä on suhteellisen uusi piirre, alueellinen pelote on rakennettava omilla välineillä, kun yhteiset päätökset takkuavat.

Tähän vastataan tavallisesti sillä, että EU on Euroopan puolustuksen vastaus. Vastaus on osittain oikea, mutta vain osittain.

EU:n yhtenäisyys puolustuskysymyksissä on rajallista, ja sen rajat näkyvät. Unkari esti järjestelmällisesti Ukraina-päätökset siltä osin kuin yksimielisyyttä vaaditaan. Tšekki on osittain liittynyt vastustaviin ääniin. Slovakian linja on epävakaa. Onneksi Unkarissa Orban saatiin kammetuksi vallasta ja Venäjämielisten rintama rakoilee. Pakotepakettien aikataulut venyvät. Ukrainan rahoituskehyksen kysymys on edelleen auki Venäjän jäädytettyjen varojen osalta. Kuva on selvä. Yksimielisyyttä vaativa 27 jäsenmaan päätöksenteko ei sovellu kriisin tahtiin.

Tämä on EU-realismia. Se on EU:n rakenteen heikkojen kohtien tunnustamista. Yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka rakennettiin aikana, jolloin sodan paluu Eurooppaan oli teoreettinen mahdollisuus. Nyt se on käytäntö. Päätöksentekokoneisto ei ole päivittynyt riittävästi.

Vastaus ei ole odottaa, että 27 maan yksimielisyys joskus syntyy. Vastaus on käyttää niitä välineitä, joita perussopimukset jo tarjoavat.

Eriytyvä integraatio on tällainen väline. Tiiviimpi yhteistyö, SEUT 20 artiklan mukainen mekanismi, sallii vähintään yhdeksän jäsenmaan edetä yhdessä silloin, kun yhteinen päätös ei synny. Pysyvä rakenteellinen yhteistyö tarjoaa puolustuksen alalle oman polkunsa. Kahdenväliset ja minilateraaliset järjestelyt, joissa Pohjoismaat, Baltian maat ja Puola kytkeytyvät toisiinsa, täydentävät kokonaisuutta.

Pohjolan linnake on rakennettava näiden välineiden kautta. Sen ei tarvitse odottaa Brysselin yksimielisyyttä, eikä sen tarvitse korvata Natoa. Se on Naton pohjoisen sivustan vahvistamista keinoilla, jotka eivät vaadi 27 maan suostumusta.

Konkreettiset elementit ovat tiedossa. Yhteinen ilmapuolustus Pohjolan ja Baltian alueella. Itämeren merivalvonta, joka ei jää Baltic Sentinelin ad hoc -muotoiluun, vaan saa pysyvän oikeudellisen pohjan. Yhteiset hankintamekanismit ammuksille ja kriittisille järjestelmille. Sotilallinen liikkuvuus, joka ei pysähdy rajoille. Sähkö- ja kaapeli-infrastruktuurin yhteinen suojaaminen. Mukaan puolustusunioniin tarvitaan EU-järjestelyin Itämeren alueen maat sekä Britannia ja Ukraina, ydinpelotteen kohdalla Ranska. 

Mikään näistä ei ole uutta sinänsä. Uutta on kunnianhimon taso ja tahti. Kun toinen puoli rakentaa doktriinia reaaliajassa, vastauksen aikataulu ei voi olla seuraava komiteatyöryhmä. 

Mitä tämä tarkoittaa Suomelle? Suomi on tehnyt valintansa. Olemme Natossa ja EU:ssa, ja olemme rakentaneet kahdenvälisen DCA-sopimuksen Yhdysvaltojen kanssa. Nämä ovat oikeita välineitä. Mutta yksikään niistä ei toimi automaattisesti. Aarrearkun vartiointi on suomalainen tehtävä. Se tarkoittaa kansallista puolustusvalmiutta, johon meillä on perinne ja resurssit. Se tarkoittaa pohjoisen Euroopan yhteistyön syventämistä. Se tarkoittaa EU:n eriytyvien instrumenttien käyttöä silloin, kun yksimielisyys ei synny. Se tarkoittaa Naton sisällä Euroopan pilarin vahvistamista. Ja se tarkoittaa, että koko pohjoisesta tehdään alue, jossa alle viidennen artiklan kynnyksen jäävät operaatiot eivät kannata.

Rima on nostettava paikallisesti silloinkin, kun Washington on laskenut sen yleisesti.

Yhdysvaltojen nyt ehdollistama sitoumus ei ole liittokunnan loppu. Se on kalibrointi, joka pakottaa eurooppalaiset toimimaan kuin aikuiset oman alueensa puolustajat. Tämä on terveellistä ja samalla vaarallista. Terveellistä, koska se pakottaa investointeihin, jotka olisi pitänyt tehdä jo vuosikymmen sitten. Vaarallista, koska siirtymäkausi on juuri se aika, jolloin vastapuoli testaa rajoja.

Pohjolan linnake on rakennettava nyt, ja se on rakennettava niillä välineillä, joita meillä on. EU:n täydelliseen yhtenäisyyteen tukeutuminen ei riitä, koska yhtenäisyys ei riitä. Naton täydelliseen amerikkalaisuuteen tukeutuminen ei riitä, koska Yhdysvallat on muuttunut. Suomen omiin voimiin tukeutuminen ei myöskään yksin riitä, koska sodan mittakaava on suurempi kuin yksi maa.

Mikä riittää, on yhdistelmä. Kansallinen valmius. Pohjois-Eurooppalainen syvä yhteistyö. EU:n eriytyvät instrumentit. Naton eurooppalainen pilari. Ja selvä viesti toiselle puolelle. Kynnys ei laske, vaan se nousee, riippumatta siitä, mitä Washington tekee.

-Mika Aaltola

Mika Aaltola on europarlamentaarikko (EPP) ja Suomen johtava ulko- ja turvallisuuspolitiikan asiantuntija. Aaltola on erikoistunut geopolitiikkaan, EU:n puolustuspolitiikkaan, transatlanttisiin suhteisiin ja arktiseen strategiaan.

Yhteenveto

Artikkelin rakenne optimoitu tekoälyavusteisesti. Teksti on kirjoittajan omaa tuotantoa.