Ulkopolitiikassa vääristä linjoista voi ottaa opiksi

Meillä on käsissämme monta haastetta. Haasteista ei ole vähäisin se, että diplomatiaa ”jalostettiin” Suomessa ja Euroopassa suhteessa tulevaisuuteen, joka oli vain harha. Maailmassa, jossa Venäjä hyväksyy vain, mitä hänen on pakko hyväksyä, meidän on painotettava voimaan, pelotteeseen ja rankaisuun perustuvaa diplomatiaa. On osattava puhua voima-asemasta. 

Realiteetit ovat jyrkässä ristiriidassa sen kanssa, mitä diplomaattisia taitoja kuviteltiin tarvittavan. Suomen koettiin olevan Helsingin hengen airut. Aina olisi tarvetta dialogille ja rauhanrakennukselle, kehityspolitiikalle ja sääntöperäisen maailman ongelmien paikkaajille. UPI:n johtajana istuin lukuisissa seminaareissa, joissa pohdittiin diplomatian tulevaisuutta. Ajateltiin uusien teknologioiden mahdollisuuksia yhteenkietoutuneemman maailman hallinnassa, puhuttiin paljon esimerkiksi ilmastodiplomatiasta, digidiplomatiasta, ja humanitaarisesta diplomatiasta. Uusia poikkirajallisia toimijoita sosiaalisen median alustoista aina ylikansallisiin toimijoihin tunnustettiin valtioiden rinnalle kansainvälisiksi toimijoiksi ja yhteistyöperäisen kudelman osiksi. Diplomaattinen työ oli kokonaiskudelma johonkin yhdistelmään keskittyvää erityistyötä. Metsä helposti hukkuu puilta.

Nyt tarvitaan paluuta ikiaikaisempiin diplomatian taitoihin. Kuinka neuvotella rauhan asemasta tarvittavan pelotteen kehittämisestä? Kuinka saadaan pakotteet madollisimman pureviksi? Kuinka viestitään esimerkiksi Kiinalle tiukasti, ettei kaapeleiden katkaisu enää toimi? Kuinka pelataan raakaa valtapolitiikkaa, jossa tavoitellaan oman tai liittolaisten selviytymisen maksimoimista. Nämä voimapolitiikan taidot ovat saattaneet ruostua, kun niitä nyt tarvitaan konfliktien ja sotien maailmassa, jossa Suomi ei ole erillään, jossakin etuoikeutetussa asemassa, vaan osallisena raadollisessa pelissä, jossa sitä saalistetaan. Kamppailu Suomesta ja sen osista on jo käynnissä, kuten 2014 kirjoitin, tässä kamppailussa tarvitsee Suomella olla omistajuus.

Ruosteinen sota-diplomatia saattaa osaksi selittää läntisen Ukraina-avun takapainotteisuutta ja hidastettua asioiden ymmärrystä. En tarkoita, etteikö pehmeämpiä taitoja tarvita, esimerkiksi kauppaneuvotteluissa, mutta niiden rinnalle täytyy palauttaa kunniaan geostrategisen pelin osaamista ja hallintaa. Loppujen lopuksi myös kauppaneuvottelut ovat osa maailmanlaajuista mittelöä. Kysymys ei enää ole vain kaupasta. Taito ei ole lohkottavissa.

Pelotteen rakentaminen rauhan säilyttämisen välineenä luultiin olevan melko vanhanaikaista. Kyllä sitä kansainvälisen politiikan peruskursseilla vielä opetettiin, mutta päätöksentekomallit geopoliittisissa konflikteissa sivuutettiin melko nopeasti. Samoin ohitettiin realistinen viisaus, jonka mukaan sodat ovat pysyvä ilmiö ei vain maailmanpolitiikassa, vaan erityisesti eurooppalaisessa kanssakäymisessä. Eurooppalaisesta sodasta oli saattanut kulua vuosikymmeniä, mutta siitä ei olisi saanut vetää johtopäätöstä, ettei sota olisi todennäköinen, vaan, että juuri tästä syystä, sotien todennäköisyys kohosi kaiken aikaa. Emme ymmärtäneet vanhoja oppeja, vaan enemmän tuleville diplomaateille tähdennettiin sotien olevan loppujenlopuksi jonkinasteisia väärinymmärryksiä, joista selvittäisiin instituutioita vahvistamalla, kriisinhallinnalla ja dialogikanavia avaamalla vaikkapa kyberrauhanvälityksellä. Ottakaa Euroopasta mallia ja pääsette sodistanne, sanottiin. Nyt meille nauretaan.

Kun aseellista voimaa ja siihen liittyvää diplomatiaa ajettiin alas Euroopassa, vedettiin kaksi väärää johtopäätöstä. Oletettiin, että kylmä sota voitettiin, jonkin sortin neuvotteluprosessilla. Neuvostoliiton kaatuminen ei kuitenkaan ollut rauhanomainen ja se vaati sodan, kylmän sellaisen, joka oli sarja peräkkäisiä sotia ja jännitteitä. Se vaati valtavan aseistuksen rakentamisen, johon Neuvostoliitto ylivenyi ja romahti. Harhaan liittyi myös demokratian ottaminen itsestäänselvyytenä, holtiton luotto keskinäisriippuvuuden karusellin vinhaan voimaan. Suomalaisetkin diplomaatit kampailivat sääntöperäisen maailmanjärjestyksen vahvistamiseksi, vaikka olisi tullut pitää yllä voimaa, jonka varassa tämä maailmanjärjestys makasi. 

Toinen harhaluulo oli, että rauhantilan säilyminen ei vaatisi pakottavaa pelotediplomatiaa, vaan pelkästään ns. pehmeää valtaa ja kovasta diplomatiasta loitontumista. Ottawan sopimukseen liitytttiin, suoritettiin humanistisen maailmankuvan mukaista yksipuolista aseistariisuntaa. Uskossamme olimme vahvoja, vaikka kyvykkyyksiä ajettiin alas. Oltiin siinä luulossa, että maailma tarvitsisi vain keskinäisriippuvuuden tihentymistä jouduttavia manageri-diplomaatteja. Machiavellia naurattaisi, isänmaan puolesta kaatuneet kääntyisivät levottomina haudoissaan. Tämä väärä profetia kristallisoitui Merkelin ajan politiikassa, jossa Venäjän suurvaltaunelmaa yritettiin pakonomaisesti ja putkinäköisesti sovittaa kaasua-rauhasta -viitekehykseen. Suomi peesasi perässä.

Edessä oleva geostrateginen haaste kiellettiin, koska oltiin ei vain väärässä uskossa, vaan lyhytaikaisten taloudellisten voittojen perässä, Venäjän höynäytettävissä olevia. Manageridiplomaatit potkivat ongelmatölkkiä kadulla aina yhdestä Minsk-prosessista toiseen. Suomessa haaveiltiin, että asia saataisiin Etyj-järjestön juhlavuonna maaliin Suomessa järjestettävässä Helsingin henki huippukokouksessa. Kesällä 2021, uskottiin oikeasti siihen, että Helsingin henki oli niin voimissaan, että se voitiin kalanteroida.

Todellisuus on paljastunut karuksi, mutta siinäkin tarvitaan diplomaatteja ja sotilaita sekä puolustukseen liittyvää aktiivista kansainvälistä diplomatiaa erityisesti lännen sisällä nyt, kun Trump on taasen presidentti. 
YK-turvaneuvostokampanjaan liittyvät isot diplomaattiset ja taloudelliset satsaukset vievät asioita taasen hieman harhapolulle. Mutta tästä huolimatta kovien diplomaattisten taitojen elvyttäminen on Suomessa käynnissä. Tämä vaatii myös taloudellisia resursseja. Kokonaisvaltaisesti ajateltuna sotilas ja diplomaatti eivät ole kaksi eri henkilöä. Näin Suomen lisääntyvät puolustussatsaukset tukevat myös meidän diplomaatteja maailmalla ja päinvastoin.
Voima ole pehmeämmän diplomatian vastakohtaa. Ne tukevat toisiaan. Voidaan puhua pehmeästikin, kunhan mukana kulkee riittävä keppi, jonka uskottavuutta maailmalla mitataan puolustusmenojen tasossa.

-Mika Aalola