Ottawan sopimukseen liittyminen oli holtiton päätös

Kansan Uutiset kiteytti Ottawan sopimuksen aikakauden hengen toteamalla vuonna 2011, ettei Suomen turvallisuuspolitiikka perustu ”asejärjestelmille vaan nimenomaan taitavalle ulkopolitiikalle”. Liittyminen jalkaväkimiinat kieltävään Ottawan sopimukseen ei hallituksen esityksessä eduskunnalle nähty ratkaisevasti heikentävän Suomen puolustuskykyä. Ehkä ajatuksena oli, että korvaavia järjestelmiä kehitettäisiin. Mutta toisaalta koettiin, että puolustuskykyä korvaavan taakan kantaisi Suomen etevien diplomaattien eturintama. Itärajan turvaisi jokin kuviteltu Helsingin henki.

Ajatus diplomatian kyvystä korvata puolustuskykyjä ei ollut uusi. Siinä mielessä emme voi ajatusharhasta syyttää vain silloisia päätöksentekijöitä. Se on vanha ja osittain myös itäisen disinformaation levittämä ajatuskehikko. Sen juuret menevät aina 60-luvun ns. aktiiviseen ulkopolitiikkaan. 70-luvulle tultaessa ajatus kiteytyi joidenkin kannattamaksi doktriiniksi: mitä alhaisemmat olisivat Suomen itsenäiset puolustukselliset kyvyt, sitä enemmän Suomen puolustus nojautuisi aktiiviseen rauhanpolitiikkaan ja sillanrakennukseen. Alhainen puolustusmenojen taso nähtiin hyveenä, takeena idänsuhteiden toimivuudesta. Suomi ei ainoastaan luottanut Neuvostoliittoon, vaan olisimme myös pakotettuja luottamaan sen rauhantahtoisuuteen. Liikkumatilaa suhteessa itäiseen naapuriin ei tarvittu, vaan ulkopolitiikka oli lukittu erityissuhteeseen itään.

Onneksi tämäkään ajan henki ei ollut ainoa aikakautta leimaava piirre, vaan yksi osa aikakauden konsensuksen henkeä. Onneksi Suomen puolustusta ei ajettu alas, vaan sitä myös vaalittiin. Neuvostohyökkäyksen varalle oli olemassa suunnitelma, vaikkakin syvälle kassakaappeihin kätkettynä. Vaikka aseita ei juurikaan ollut kätköissä, niiden määrää tarkoituksella vähäteltiin. Asenne ja tahto onnistuttiin säilyttämään suomettamisen sekä historian lopettamisen aikakausina.

Asenne näkyi myöhemmin siinä, että Ottawan sopimukseen liittymisestä käytiin vuosikymmenen kestänyt vääntö. Suomen yksipuolisella aseidenriisunnalla nähtiin lopulta olevan positiiviset seuraamuksensa maassa, jossa paljon pohditaan sitä, mitä muut meistä ajattelevat.

Kun sopimukseen viimein liityttiin, Suomen hallitus toteutti myös puolustusmenojen leikkauksen, vaikkakin todettiin, ettei tämä saisi olla pois jalkaväkimiinoja korvaavan järjestelmän kehitystyöstä. Kyvykkyyttä kuitenkin karsittiin 2010-luvun aluksi. Muistan erään aiemman puolustusvoimien komentajan kommentin minulle parin vuoden takaa: “Muistan vieläkin kaikki leikkaukset päättäneet ministerit nimeltä.” Asia selkeästi vaivasi häntä, vaikkakin puolustusvoimien on vaikea suoraan toimia poliittisena vastavoimana edes ajanhengen ollessa holtiton.

Nyt realiteetit ovat palanneet Venäjän käyttäessä tehokkaasti myös jalkaväkimiinojaan hyökkäyksessään Ukrainaan. Miinoista ei olisi kannattanut luopua, vaikkakin mikään hopealuoti ne eivät ole. Tahto ja asenne ovat ensisijaisia. Kokonaiskyvyt ovat ratkaisevia, ja puolustussatsauksien korkea taso ilmentää kansakunnan halua säilyä itsenäisenä. Tämä kokonaisuus on myös ulkopoliittinen signaali itään, joka ei houkuta sotaa, vaan ylläpitää rauhaa.

Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, koska uskoi maan olevan heikko ja Euroopan epäyhtenäinen sekä hauras sotilaallinen tyhjiö. Puolustussatsauksien alhainen taso ja itserajoitteet, kuten Ottawan sopimus, houkuttivat Venäjää sotaan. Se oli ajan henki Venäjällä – se näki tilaisuutensa koittaneen.

Ehkä meidän on Suomessa aika muuttaa omia oppejamme. Maanpuolustuksen korkea kyvykkyys on se, mikä antaa toimivalle ulkopolitiikalle liikkumatilaa, erityisesti suhteessa Venäjään. Suomen tulee aina pitää puolustussatsauksensa korkealla tasolla ja puolustuksensa iskukykyisenä. Näin diplomaattimme voivat tehdä työtään, rauhaa puolustuksellisen voiman kautta ilman itserajoituksia. Ottawan sopimus ei ollut, eikä tule olemaan, pelin henki Suomen itärajalla. Se oli pitkään haitallisen ajanjakson yksi loppukouristus.

-Mika Aalola