Suurvaltapolitiikka koskettaa yhä vahvemmin arkeamme. Olemme siirtyneet aikakauteen, jossa maailmanjärjestystä haastetaan ja kansanturvallisuuden resilienssiä testataan. Näiden paineiden vaikutukset heijastuvat jokapäiväiseen elämäämme – ruoan hinnassa, poliittisessa polarisaatiossa, ihmisten heikentyneessä uskossa tulevaisuuteen sekä luottamuksessa päätöksentekijöihimme. Tämä kaikki korostuu erityisesti rajaseuduilla – niin Euroopassa kuin täällä kotonamme.

Suomen poliittinen viisaus on aina perustunut siihen, että asiat on nähtävä osana kokonaisuutta. On osattava nähdä metsä puilta. Tämä kokonaiskuva tuo varmuutta arjen epävarmuuden keskellä ja selkeyttä globaalin aikamme monimutkaisiin haasteisiin. Kokonaisuuden hahmottaminen on aina ollut pienen maan vahvuus – niin turvallisuuspolitiikassa kuin elinkeinoelämässäkin.

Olemme pieni kansa suuressa maassa, mutta kokoamme suurempia. Suomea ei voi nähdä pelkästään Helsinki-Turku-Tampere-akselin kautta. Olemme kansa Pohjolasta Kaakonkulmalle, ja jokainen lääni, alue, kylä ja paikkakunta on meille merkityksellinen.

Kun Euroopassa riehuu sota, Lähi-idässä tilanne kiristyy ja Kaakkois-Aasiassa epävarmuus kasvaa, on aika kysyä: mikä on Suomen strateginen suunnitelma? Tätä kysymystä ei voida käsitellä ilman rajaseutujen huomioimista.

Jaamme 1 340 kilometriä rajaa Venäjän kanssa. Tämä vanha naapuri, jonka kanssa olemme sotineet, oli suomettumisen aikana osa niin sanottua rauhallista arkeamme. Kaupankäynti sujui, ja moni uskoi vahvasti poikkirajallisuuteen – ajatukseen, että länsimainen demokratia voisi rakentaa taloudellisia riippuvuussuhteita imperialistisen idän kanssa ilman vakavia seurauksia. Uskottiin, että politiikka ja valtakamppailut eivät vaikuttaisi taloudellisiin suhteisiin.

Tämä poikkirajallisuuden harha kuitenkin heikensi rajaseutujamme. Taloudelliset riippuvuudet hallitsivat alueiden kehitystä, ja Arkadianmäellä oli helppo unohtaa rajaseutujen haasteet. Uskottiin, ettei investointeja tarvittu.

Nyt tilanne on muuttunut. Venäjä on riisunut maskinsa ja turvallisuustilanne on murroksessa. Olemme vihdoin osa Natoa ja kiinteästi osa länttä. Suomettumisen perintö on hiljalleen jäämässä taakse, mutta nyt kysytään yhä vahvemmin: mitä teemme rajaseuduillemme?

On selvää, että rajaseutujen turvallisuutta on vahvistettava. Olemme viime vuosina nähneet, miten Suomen ja koko EU puolustuspoliittista resilienssiä on testattu erilaisissa rajaan kohdistuneissa operaatioissa. Maahanmuuttoa on käytetty välineenä, jolla on uhattu rajaseutujen turvallisuutta. Nyt on aika siirtyä reaktiivisesta ajattelusta kohti proaktiivista toimintaa.

Siksi olen usein puhunut Pohjolan linnakkeesta. Vaikka termi saattaa kuulostaa hassunkuriselta, se kiteyttää harvaanasuttujen alueiden elinvoimaisuuden. Kokonaiskuva on jälleen keskiössä: rajaseudut ovat osa Suomen kokonaisturvallisuutta, mutta myös Naton ja EU-turvallisuusstrategiaa. Se, miten huolehdimme omasta rajastamme, vaikuttaa koko Euroopan turvallisuuteen.

Rajan ylityspaikat ovat nyt kiinni. Venäjältä ei vyöry ruplia, eikä eurot virtaa sinnekään. Liikenne on pysähtynyt, ja hyvä niin. Mutta Itä-Suomen taloutta ei saa lamaannuttaa, eikä rajaseutujamme saa autioittaa. Nyt on aika nousta sammakkoperspektiivistä lintuperspektiiviin ja nähdä kokonaisuus: jos rajaseutumme kärsivät, kärsimme me kaikki.

On aika toimia strategisesti ja herättää elinvoima itärajalla, ei jättää sitä unohduksiin. Venäjä ei saa tilaisuutta hyödyntää ja nähdä alueitamme osana etupiiriään. Niin poliittisesti kuin taloudellisesti, meidän on luotava selvä kontrasti Itä-Suomen ja Pietarin välille.

Siksi Suomen on oltava asuttu maan joka kolkassa. Tämä ei ole pelkkä taloudellinen tai puolustuksellinen kysymys – se on kaikkea tätä ja paljon enemmän. Olen puhunut strategisista ratahankkeista, joilla on niin taloudellisia, kulttuurillisia kuin puolustuksellisia ulottuvuuksia. EU-rahastojen kautta on mahdollista investoida rajaturvallisuuteen ja alueiden hyvinvointiin. Nämä vahvistavat kokonaisturvallisuuttamme, nostavat huoltovarmuutta ja
antavat toivoa kaikille niille, jotka elävät suuressa epävarmuudessa.

Suomi on kansakunta, joka on toistuvasti joutunut katsomaan itään, ei pelkästään peläten vaan myös oppien. Historia on opettanut meille, että rauha ei ole pysyvä tila, vaan jatkuva neuvottelu tasapainosta, jossa yhteinen etu ja itsenäinen kansallinen kohtalo kohtaavat. Meidän on vahdittava rajoja, mutta myös kurottava niitä pidemmälle, luoden yhteyksiä, jotka tekevät meistä vahvempia. Rajaseudut eivät ole vain syrjäseutuja – ne ovat kansallisen strategiamme keskipisteitä, joissa puolustus, talous ja kulttuuri kohtaavat. Venäjän läheisyys ei saa olla pelkkä uhka, vaan se voi toimia peilinä, joka kirkastaa, mitä voimme olla: itsenäinen, luova ja elinvoimainen maa, joka ei katso taaksepäin pelon kautta, vaan eteenpäin rohkeudella.

EU:lla on mekanismit ja rahastot, joita meidän on hyödynnettävä paremmin. Turvallisuus tarkoittaa alueiden kestävää kehitystä ja Suomen asemaa houkuttelevana investointiympäristönä. Se tarkoittaa infrastruktuuri- ja energiaratkaisuja sekä rajojemme vakautta. Pohjanlahden strategiset yhteydet, radan kehittäminen Ruotsin ja Norjan kautta Atlantille, sekä Suomenlahden kapeikon huoltovarmuuden turvaaminen ovat kriittisiä. EU:n tuki on keskeinen osa Pohjolan linnaketta, josta hyötyy koko unioni – ja tätä viestiä vien jatkuvasti Brysseliin.

Suomi, joka on merkittävä nettomaksaja, voi oikeutetusti esittää vaatimuksia
eurooppalaisesta solidaarisuudesta, kun meitä pyydetään suojelemaan EU-rajaa. Minulle tärkeimpiä teemoja tällä vaalikaudella ovat eurooppalaisen turvallisuuden ja kauppapolitiikan edistäminen aikana, jolloin asemaamme maailmanpolitiikassa haastetaan. Meidän on haettava Euroopasta ratkaisuja, jotka varmistavat oikeutemme elää rauhassa ja turvassa. Pohjolan linnake ja alueemme turvaaminen ei siis ole vain sotilaallinen konsepti. Se on osa laajempaa strategiaa, joka kattaa myös taloudelliset ja yhteiskunnalliset näkökulmat. Puhumme suurista investoinneista, jotka yhdistävät harvaanasutut alueet kaupunkeihin, talousvyöhykkeistä, jotka houkuttelevat yrityksiä, sekä matkailusta, jota Naton tarjoama turvallisuus voi kasvattaa. Maa- ja metsätalouspolitiikka, jossa olemme EU kärkimaita, on myös keskeisessä roolissa.

Siksi rajaseutujen strategia on paljon enemmän kuin puolustuspoliittinen ajatus. Se on taloudellinen piristysruiske alueille, jotka poikkirajallisuuden nimissä ovat jääneet unohduksiin. Se on osa kansallista turvallisuuttamme ja tie kohti strategisempaa ja kokonaisvaltaisempaa tulevaisuutta.

Turvallisuus ei ole vain rajojen vartiointia tai strategisia sijoituksia. Se on mielentila – kokemus siitä, että tulevaisuus on hallinnassamme. Kun itärajan elinvoima horjuu, horjuu myös kansallinen identiteettimme. Meidän on vahvistettava rajoja ja samalla rakennettava yhteisöjä, jotka elävät turvassa ja toivossa.

Nyt pitää vain ryhtyä tuumasta toimeen.