Pidättäytyminen (self-deterrence) on oman voiman rajaamista tavalla, jonka toivotaan hillitsevän vihollisen hyökkäyshaluja. Siinä osoitetaan luottamusta, ja sen kautta oletetaan Venäjän olevan suopea. Suomessa esimerkkeinä tästä ovat Ahvenanmaan Venäjä-läsnäolo, Ottawan sopimus, tonttien myynti jne.

Pidättäytyminen on yksi myöntyvyyspolitiikan muoto. Sodan jälkeen se pelkistyi ulkopolitiikan sananparsiksi, kuten ”heikoilla jäillä on liikuttava varoen” ja ”älä provosoidu, kun provosoidaan.” Aikakausi korosti varovaisuutta ja itsehillintää. Myöhemmin 2000-luvulla pidättäytyminen liittyi Venäjä-suhteiden manageeraukseen, jossa Venäjän strateginen hanke nähtiin pelkästään ympäristöasiana, ja Venäjän hyvän kohtelun ajateltiin olevan ulkopoliittinen hyve. Sanonta ”mopo keulii” yleistyi kuvaamaan niitä, jotka näkivät hallinnassa Venäjälle myöntyvyyttä, varoittivat Venäjän vaaroista tai saatika puhuivat myönteisesti Natosta.

Pidättäytymispolitiikan keskeinen vaara on se, kun Suomi joustaa kansalliseen turvallisuuteensa liittyvissä asioissa. Näin Venäjän annetaan vetää punaisia viivoja Suomen sisään. Ahvenanmaan Venäjän konsulaatti tarjoaa tästä hyvän esimerkin. Molotovin määräystä konsulaatista pidetään voimassa, koska sen sulkeminen voitaisiin tulkita negatiivisesti Venäjällä. Ottawan henkilömiinasopimukseen liittyminen on oma surullinen saagansa. Suomi teki tietoisen, yksipuolisen aseistariisunnan, johon Venäjä ei tietenkään vastannut. Asiasta on syntynyt sisäinen soppa, josta Venäjä nauttii.

Pidättäytyminen on harkitsematonta puolustus- ja ulkopolitiikkaa. Se provosoi Venäjää pitämään kiinni ja vaalimaan Suomen itse itselleen asettamia rajoituksia. Nyt, laajemman eurooppalaisen sodan häämöttäessä, olisi ensiarvoisen tärkeää, että Suomi itseään kunnioittavana maana luopuu itseasettamistaan rajoitteista.

Mahdolliselle viholliselle ei kannata antaa tuumaakaan periksi. Päinvastoin, on määrätietoisesti katkaistava punaisia viivoja. Venäjällä ei saa olla oikeutta tontteihin meidän puolustusvyöhykkeellä, Ahvenanmaan konsulaatti on suljettava, raja pidettävä kiinni, satelliittisignaalin häirintään on vastattava ja Ottawan sopimuksesta luovuttava. Kaikki muu antaa Venäjälle jalansijaa puuttua sisäisiin asioihimme. Itserajoitukset provosoivat Venäjää.

Pian sen jälkeen, kun Ottawan sopimus hyväksyttiin eduskunnassa, Suomi myös leikkasi merkittävästi puolustusmenojaan. Ehkäpä ajatuksena oli, että vähemmän vahva Suomi joutuisi satsaamaan puolustuksen sijaan enemmän aloitteelliseen ulkopolitiikkaan ja Venäjän hallintaan. Nyt viisastuneena meidän pitää ajatella toisin: mitä vahvempi Suomi on sotilaallisesti, sitä Venäjästä riippumattomampi voi ulkopoliittinen liikkumavaramme olla.