Itämeren kaapelirikot edellyttävät päättäväisyyttä

Viimeisen vuoden aikana yleistyneet Itämeren kaapelirikot ovat muodostaneet pysyvän turvallisuuspoliittisen ongelman alueelle. Uhkakuva on tunnistettu jo aiemmin, mutta sen realisoituminen ja tapausten tiheys pakottavat pohtimaan ratkaisuja tilanteen hallitsemiksi. On äärimmäisen epätodennäköistä olettaa taustalla piilevän pelkkää ”huonoa merimiestaitoa”. Nato-maiden valtionjohto tuskin kokoontui hiljattain Helsingissä huippukokoukseen vain silkkojen vahinkojen takia. Kyseessä on ennen kaikkea viheliäinen haaste, sillä varman tahallisuuden osoittaminen ja siten sopusuhtaisten vastatoimien asettaminen ovat hankalaa.

Kaapelirikot luovat lähtökohtaisesti kaksi vaatimusta. Ensinnäkin Nato-maiden olisi kyettävä nostamaan kynnystä niiden toistumiselle. Tilannekuvan jakaminen ja tehostettu valvonta ovat yksi keino pyrkiä parantamaan välitöntä tilannetta. Alusten takavarikointi osoittaa myös kykyä toimia nopeasti. Pitkällä aikavälillä on kuitenkin selvää, ettei pelkällä valvonnalla ongelmaa pysty poistamaan. Suurta aluetta ja jatkuvaa laivaliikennettä ei voi tarkkailla aukotta.

Toiseksi, strategisen viestinnän on omalta osaltamme osoitettava päättäväisyyttä. Kaapelirikkojen leimaaminen vahingoiksi, syyllisyyden varmistamisen vaikeudesta huolimatta, näyttäytyy naiivilta ja nakertaa uskottavuutta. Parempi vaihtoehto ”vahinkoja tapahtuu” -selitykselle on, että tapahtumat ovat seurausta tahallisesta toiminnasta. Asian vähättelyn sijaan ulospäin on lähetettävä selkeä viesti strategisesta päättäväisyydestä.

Tapausten tutkinta on väistämättä haastavaa, eikä välttämättä tuota ratkaisevaa näyttöä. Lisäksi tilanne kuluttaa jo ennestään rajallisia sotilaallisia resursseja, ja jotkut jäsenmaat saattavat olla haluttomia lisäämään läsnäoloa Itämerellä jännitteiden pelossa. Mikäli haluamme toimia ongelman edessä etupainotteisesti, eteen tulee silti väistämättä pelotteen ja vastatoimien pohdinta. Venäjään osoittavien toistuvien holtittomien toimien Itämerelle pitäisi olla jo riittävän hälyttävää vastatoimen toteuttamiseksi.

Vastuullisen varautumisen mukaisesti tilanne edellyttääkin pelotteen muodostamista. Asiaa on tarkasteltava Venäjän näkökulmasta. Yli puolet sen energiaviennistä kulkee Itämeren kapean käytävän ja Tanskan salmien lävitse. Jos piittaamattomuus Itämerelle jatkuu, on pohdintaan otettava laivaliikenteen rajoittamista koskevat oikeudelliset menetelmät. Tällaisia ovat muun muassa ympäristö-, merikelpoisuus- ja vakuutustarkastukset sekä YK:n merenkulkusopimus UNCLOS. Keinot saattavat kuulostaa rajuilta, mutta ratkaisut edellyttävät nyt uudenlaista ajattelua ja valmiutta osoittaa seurauksia holtittomalle toiminnalle.

Venäjä katsoo kaikkia merialueita, oli kyseessä sitten Mustameri, Itämeri tai Arktinen alue, yhtenä ja samana geopolitiikan näyttämönä. Ne ovat ennen kaikkea Moskovan kannalta strategisesti kriittisiä alueita, jotka se näkee osana etupiiriään. Siksi länsimaisia ​​reaktioita seurataan tarkasti ja tämä ulottuu myös Kiinaan, joka katsoo asiaa Taiwanin linssin läpi. Viime kädessä Itämeren välikohtaukset ovat siten Venäjän ja mahdollisesti muiden suurvaltojen kannalta ennakkotapauksia sen suhteen, mitkä vaikuttamisen keinot ovat mahdollisia ja tuottavat tulosta.

Kun ratkaisuja laaditaan, on syytä pitää mielessä, ettei jännitteinen ajanjakso Venäjän kanssa ole päättymässä nähtävissä olevassa tulevaisuudessa. Osasyy Venäjän vihamieliselle käytökselle pohjautuu lännessä pitkään ylikorostuneelle eskalaation pelolle ja tämän ei tulisi heijastua tapaamme reagoida Itämerellä. Häilyvyys lännessä rohkaisee ulkoisia toimijoita vain jatkamaan nyt nähtyä kehitystä kriittisen infrastruktuurin suhteen. Jos emme onnistu suitsimaan tilanne merellä, voi tämä kannustaa pahimmillaan vastaavaan toimintaan Nato- ja EU-maiden maaperällä sijaitsemaan infrastruktuuriin. Tällaisestakin valmiudesta olemme valitettavasti jo saaneet takavuosina esimerkkiä. Olisi vaarallista, mikäli kehitys Itämerellä kiihdyttäisi uhkakuvien toteutumista muualla.

-Mika Aaltola, Euroopan parlamentin jäsen