Miksi kehitin käsitteen Pohjolan linnake?

Kehitin strategisen mallin Pohjolan linnake, koska kävi yhä selvemmäksi, että eurooppalainen turvallisuuskeskustelu eli vaarallisessa viiveessä. Puhuttiin arvoista, prosesseista ja sopimuksista, mutta vältettiin peruskysymystä: kuka kantaa vastuun, kun järjestys pettää ja voimapolitiikka palaa. Eurooppa toimi kuin kyse olisi ohimenevästä häiriöstä, vaikka todellisuudessa olimme siirtymässä pysyvään epäjärjestyksen aikaan. Tästä syystä korostin jo varhain, että Suomen on varauduttava reilusti yli kolmen prosentin puolustusmenoihin, arvioitava uudelleen sitoutumisensa Ottawan sopimukseen ja rakennettava itärajalleen dynaaminen, nykyaikainen pidäke, koska maailman voimasuhteet eivät olleet vakaita, vaan rajussa ja peruuttamattomassa liikkeessä.

Pohjolan linnake syntyi vastareaktiona tähän itsepetokseen. Se on yritys palauttaa realismi suomalaiseen ajatteluun, ilman että luovutaan moraalisesta selkärangasta. Vapaus, oikeusvaltio ja vastuu eivät säily itsestään. Ne säilyvät vain, jos niitä puolustetaan uskottavasti.

Kävi yhä selvemmäksi, että Euroopan turvallisuus ei ratkea Brysselissä yksin eikä Washingtonin hyvän tahdon varassa. Trumpin Grönlanti-puheet ovat tästä hyvä esimerkki. Transatlanttinen suhde on yhä tärkeä, mutta se ei ole enää ehdoton. Yhdysvallat katsoo maailmaa omista lähtökohdistaan, ja Euroopan on kyettävä tekemään samoin. Tässä maailmassa pohjoinen Eurooppa ei ole periferia, vaan strateginen ydinalue.

Pohjolan linnake Itämereltä Arktikselle ei tarkoita sulkeutumista eikä uutta jakolinjaa. Se tarkoittaa aktiivista, verkottunutta ja ennakoivaa puolustuksellista kokonaisuutta, joka yhdistää Pohjoismaat, Saksan, Puolan, Baltian ja Pohjois-Atlantin yhdeksi toimivaksi ja strategisesti samanmieliseksi turvallisuusvyöhykkeeksi. Ajatus on yksinkertainen: alue, jolla on oma kyky puolustaa itseään, ei joudu muiden määriteltäväksi.

Historiallinen opetus on selvä. Pohjola on selvinnyt silloin, kun oma puolustuskyky, huoltovarmuus ja yhteistoiminta ovat olleet kunnossa. Kun on uskottu, että etäisyys tai ulkopuoliset lupaukset riittävät, on petytty. Nyt elämme jälleen hetkessä, jossa valheellinen turvallisuuden tunne olisi kohtalokas virhe.

Pohjolan linnake nojaa kolmeen peruspilariin. Ensinnäkin uskottavaan pelotteeseen: yhteensovitettuun ilma- ja merivalvontaan, pitkän kantaman suorituskykyihin, reservien käyttöön ja harjoitteluun. Tämä ei ole vaihtoehto Natolle, vaan sen alueellinen selkäranka. Vahva pohjoinen nostaa koko liittokunnan kynnystä. EU:ssa Euroopan Pohjoinen muodostaisi vahvan voiman, jolla olisi vaikutusvaltaa edetä ennen muita kohti koordinoitua puolustusta ja vahvaa puolustusteollisuutta.

Toiseksi huoltovarmuuteen ja kriittiseen infrastruktuuriin. Arktiset merireitit, satamat, energia- ja datayhteydet ovat strategisia kohteita, eivät teknisiä yksityiskohtia. Rauta, infra ja ratkaisuvalmius muodostavat nykypäivän turvallisuuden kivijalan. Suomen liiallinen Itämeririippuvuus on yksi esimerkki. Olemassa olevan rautatien parantaminen pohjoiselle Atlantille ei saisi olla vuosikymmenien hanke, vaan prioriteetti.

Kolmanneksi teolliseen peruskykyyn. Puolustus- ja kaksoiskäyttöteollisuus, ammusketjut, varaosat ja huolto on pidettävä toimintakykyisinä alueella. Tämä ei ole protektionismia, vaan realismia maailmassa, jossa kriisit katkaisevat toimitusketjuja yhdessä yössä.

Usein kuulee väitteen, että vahva pohjoinen provosoi. Todellisuudessa historia osoittaa päinvastaista: heikkous houkuttelee testaukseen. Uskottava, puolustuksellinen pelote vähentää väärinlaskennan riskiä. Myöskään Eurooppa ei hajoa vahvoista alueista, se hajoaa heikoista lenkeistä.

Pohjolan linnake on vastaus epäjärjestyksen aikaan. Se ei luo konfliktia, vaan se tekee sodasta huonon vaihtoehdon. Se sitoo turvallisuuden arvoihin, mutta ei irrota arvoja aikamme yhä rosoisemmasta todellisuudesta.

– Mika Aaltola