Kumpi Suomi?

Suomea tarjotaan taas malliksi. Kuulen sen käytävillä Brysselissä, ja aina samalla hyväntahtoisella äänellä. Pieni maa, joka selvisi suuren naapurin vierestä. Eikö Ukraina voisi tehdä samoin?

Kysyn silloin aina saman vastakysymyksen. Kumpi Suomi?

Vuonna 2014, viikkoja ennen Krimin valtausta, Zbigniew Brzezinski ja Henry Kissinger ehdottivat Ukrainalle Suomen tietä: itsenäinen ja läntinen, mutta liittoutumaton ja Moskovaa kohtaan varovainen. Kissinger käytti sanaa silta. Helmikuussa 2022, päiviä ennen suurhyökkäystä, Ranskan presidentti puhui Ukrainan suomettamisesta yhtenä pöydällä olevana vaihtoehtona. Nyt sama ajatus elää rauhansuunnitelmissa, joissa Ukrainalle kaavaillaan puolueettomuutta ilman todellisia turvatakuita. Sanaa ei aina lausuta, mutta malli on sama.

Olen tutkinut tätä naapuruutta koko aikuisen ikäni. Tästä syystä sanon sen suoraan. Suomen menneisyyttä ei kannata tarjota malliksi. Se ei ole vaatimattomuutta. Se on oman asemamme suojelemista.

Mitä vuonna 1944 säilyi

Suomalainen kertomus sanoo, että Suomi säilytti itsenäisyytensä. Se on puolitotuus, ja puolitotuudet ovat ulkopolitiikassa vaarallisempia kuin valheet.
Vuonna 1944 säilyi valtio. Itsenäisyys ei. Valvontakomissio istui Hotelli Tornissa. Omat johtajamme tuomittiin Moskovan vaatimuksesta. Sotakorvaukset maksettiin viimeiseen veturiin. Porkkala oli vieraan vallan tukikohta kahdenkymmenen kilometrin päässä pääkaupungista vuoteen 1956. YYA-sopimus sitoi ulkopolitiikan vuonna 1948, ja sen konsultaatiolauseke teki puolueettomuudestamme ehdollisen jokaisessa kriisissä. Yöpakkaset 1958 ja noottikriisi 1961 näyttivät, kuka päätti Suomen hallituksista. Presidentinvaaleissa ja hallituksia koottaessa Moskovan mielipide painoi enemmän kuin kansan.

Eikä Karjalan ryöstössä ollut mitään suurta. Se ei ollut vastapaino, jolla itsenäisyys ostettiin. Se oli vaaran vuosien ehto, Neuvostoliiton valtapelin ensimmäinen siirto. 400 000 ihmistä asutettiin, kukaan ei vaatinut revanssia, ja tästä hiljaisuudesta tehtiin hyve. Se oli välttämättömyys.

Suomen malli näyttää onnistuneelta vain lopusta päin katsottuna. Väliin mahtuu 78 vuotta. Eikä loppu syntynyt suomalaisesta viisaudesta vaan kahdesta ulkoisesta tapahtumasta: Neuvostoliiton romahduksesta ja Venäjän hyökkäyksestä toiseen maahan. Malli toimi, vain koska Venäjä epäonnistui.

Suomen mallin todellinen opetus on vuosi 2023. Kun Venäjä uhkasi, liityimme liittokuntaan. Se on suomettumisen vastakohta. Suomen kertomus sisältää siis kaksi maata samalla nimellä. Vuoden 1944 Suomi on varoitus. Vuoden 2023 Suomi on lupaus. Kun sanomme Kiovassa, että Suomikin säilytti itsenäisyytensä, kuulija ei tiedä, kumpaa tarjoamme. Moskova tietää, kumman se ottaa.

Se, mitä Ukrainalle tapahtuu, ei jää Ukrainaan. Tässä on kolumnini varsinainen väite. Ukrainan rauha ei ole Ukrainan asia. Se on Euroopan kartan asia.

Jos sota päättyy sopimukseen, jossa alueita luovutetaan ja liittoutumattomuus hyväksytään rauhan hintana, Eurooppaan syntyy uudelleen käsite, jonka luulimme haudanneemme vuonna 1991: etupiiri. Ei julistuksena vaan käytäntönä. Venäjä on silloin osoittanut, että naapurin itsenäisyys on neuvoteltavissa rauhaa vastaan. Ja jokainen naapuri luetaan uudelleen sen kartan mukaan.

Suomi on ensimmäinen, joka luetaan. Ei siksi, että meitä uhattaisiin huomenna, vaan siksi, että me itse olemme tarjonneet lukuohjeen. Jos Suomi on malli sille, millainen rauha Venäjän kanssa on hyvä, Suomi on samalla malli sille, mitä Venäjä voi naapureiltaan odottaa. Kreml on jo sanonut olevansa valmis palauttamaan suhteet Suomeen. Se ei ole tarjous. Se on vaatimuksen ilmaus.

Malli, jonka tarjoamme muille, palaa meille. Tämä on se mekanismi, jolla oma asemamme asetetaan peliin ilman että kukaan sitä päättää. Suomettuminen ei koskaan ollut päätös. Se oli asento, joka syntyi siitä, että Suomen hyödyllisyys riippui sen suhteesta Moskovaan. Kun rooliksi valitaan välittäjä, jokainen kova sana kotimaassa muuttuu roolin vastaiseksi. Asento palaa ennen kuin kukaan huomaa muuttaneensa sitä.
Suomen valta alkaa rannalta.

Pieni maa kysyy, mistä se saisi lisää vaikutusvaltaa. Vastaus on siinä, missä seisomme.

Meitä kuunnellaan yhdestä syystä. 1 340 kilometriä rajaa, jonka takana on sotaa käyvä suurvalta. Tämä ei ole rasite, joka pitää selittää pois. Se on asemamme perusta. Rajalta lausuttu sana kuuluu kauemmas kuin korkealta lausuttu. Puola ja Baltia puhuvat maantieteestä, ja siksi niitä kuullaan. Suomen ainoa vertailuetu on sama. Puhe, jonka voisi pitää YK:ssa, syö sitä ilmaiseksi.

Tästä seuraa, mitä meidän kuuluu sanoa Ukrainan puolesta ja itsemme puolesta.
Nimeämme vastapuolen. Venäjän toiminta Suomea kohtaan ei ole sodan varassa eikä lopu aselepoon. Kaapelit, raja, varjolaivasto, häirintä, pakotteiden kierto. Tämä on naapuruuden arkea, ja Suomen ensimmäinen tehtävä on tehdä siitä Euroopan yhteinen tosiasia.

Mittaamme aukon. Vanha amerikkalainen suoja on muuttunut ehdolliseksi, uusi eurooppalainen ei ole valmis. Väliin jäävää aikaa ei puhuta umpeen. Se täytetään kyvyillä, aikatauluilla ja rahalla, ja Suomen tehtävä on pitää tämä aika Euroopan pöydällä silloinkin, kun sitä ei haluta katsoa.
Sanomme pelotteen ääneen. Tämä maa on rakentanut pelotetta seitsemänkymmentä vuotta. Suomettumisen häntä vaati, ettei sitä nimetä. Uutta ei ole pelote vaan se, että rakennamme sen liittolaisten kanssa ja sanomme julki, ketä vastaan.

Silta rakennetaan rannalta

Sillanrakentajan maine on arvokas, ja sen arvo tulee siitä, että se on rajamaan maine. Suomi välittää, koska Suomi ei ole taipunut. Järjestys on ratkaiseva. Ensin ranta, sitten silta. Ja nyt ei ole siltojen hetki. Silta luetaan Moskovassa pehmeytenä, ei pelotteena, ja se luetaan Kiovassa merkkinä siitä, että Suomi on jo asettumassa sodan jälkeiseen asentoon.

Ukrainalle Suomella on tarjottavana yksi malli, ja se on vuosi 2023. Liittoutuminen, ei liittoutumattomuus. Nimetty pelote, ei hiljaisuus. Tosiasioiden tunnustaminen, ja ensimmäinen tosiasia on maasto.
Meiltä meni 78 vuotta päästä vuoden 1944 asennosta vuoden 2023 asentoon. Ukrainalle se on tarjottava heti. Ja itsellemme meidän on sanottava, ettemme lähde sinne takaisin.

Suomen valta on siinä, missä seisomme.

Mika Aaltola on europarlamentaarikko (EPP) ja Suomen johtava ulko- ja turvallisuuspolitiikan asiantuntija. Aaltola on erikoistunut geopolitiikkaan, EU:n puolustuspolitiikkaan, transatlanttisiin suhteisiin ja arktiseen strategiaan.